Tosiaan nyt istun bussissa takaisin kohti Haminaa, joten pahoittelen etten saa kuvia (joita kerrankin olen oikeesti ottanut) tänne näkymään. Mun uus Samsung ei oikein tän windowsin kanssa suostu juttelemaan paitsi jakamaan mobiilidatansa. Onhan sekin jotain.
Vieläkin RUK maistuu vaikka puoltoista viikkoa takana. Oon oikeesti todella postiivisesti yllättynyt miten oon jaksanu ja pärjänny kun oletin en kuolen, sillä RUK:ssahan on Suomen "parhaat". Mut uskokaa tai älkää nää on kaikki ihan ihmisiä (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Tosi kiva myös et meidän joukkueen johtaja on ollut mulle tosi kannustava kun haastattelussa kerroin sille ihan avoimesti, et mua pelottaa toi fyysisyys. Hän (myöskin nuori nainen) kertoi itse olleensa samassa kunnossa ainakin cooperin mukaan kun minä ja nyt se on skappari vaik kadettikoulun pääsyraja on 2600 cooperissa. Käski vaan yrittää parhaansa sillä itselleni mä tätä teen en kenenkään muun. Toivottavasti jätkät sit arvostaa mua kun aion oikeesti yrittää kaikkeni kirkkiksessä vaikka tiedän et mun takia meidän joukkueen sijoitus voi laskea paljon.
Päivät Haminassa on pitkiä vaikka aika menee tosi nopeesti. Pitkillä tarkoitan sitä et viime viikon aikana sain kahtena yönä viidestä mentyä nukkumaan ennen puolta yötä. Noh omapa on vikani kun en osaa pysyä poissa kun puhutaan päätöksen teosta. Onneks sen verran maltoin et oon vaan edustajistossa enkä hallituksessa vaikka sinne hakeminen kovasti huokutti. Mut kokeista läpi pääseminen on nyt tärkeintä ja toivon et sen verran ees tulis olemaan vapaa-aikaa et kerkeen käydä joskus iltaisin juoksemassa, etten ihan säälittävä olis kirkkiksessä. Se täällä onneks on paremmin, ettei enään ole kiire odottamaan. Aina on kiire muuten vaan, mut se ei tunnu niin turhauttavalta kun juosta paikkaan x ja odottaa siellä yli puoli tuntia kun ollaan ajoissa.
Mulla oli niin paljon asiaa viimeks mut nyt en muista niistä oikeestaan yhtään mitää. Surullista. Noh ei kai sillä niin väliä itsellenihän tätä lähinnä kirjoitan. Yäh nyt pakko lopettaa kun tää kuski ajaa niin epätasaisesti et tulee oikeesti paha olo... -.- Kirjoittelemisiin
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
RUK
RUK! Minä! Upseerioppilas! Ei todellakaan todellista. Kun vääpeli tiistaina julkaisi RU kurssille lähtijät ja mun nime oli niitten joukossa. Olin ihan kuset housussa koko loppu viikon perjantaihin. Olin ihna varma et tuun kuolemaan tänne heti ensimmäisenä päivänä (tosiaan sain tabletin toimimaan täällä (: ). Mut tässä sitä ollaan sunnuntai ilta ja vielä hengissä. Suurin osa mun peloista on hälvenny kun huomannu et täällä ihan normaaleja ihmisiä. Ja onneks Keuruulta sain tutun tupakaverinkin (: Muualtahan naiset eivät pääse pioneereiksi ja sen huomaa muista pojista kun ne aina saa hirveen sätkyn kun ne on boksereillaan tuvassa tai suihkutiloissa ovi auki ne raukat menee ihan paniikkiin.
Lisäks tuntuu hirveen positiiviselta, et täällä on yks jätkä joka ainakin juoksukunnon puolesta on mun kanssa samalla tasolla kun aattelin et oon ehdottomasti surkein ja mä kirosin 8kilsan lenkillä, etten pysy muiden mukana ja se juoksi mun rinnalla ja hihku innoissaan miten sen kunto on kasvanu ja oli tosi positiivinen. Itsekin tajusin et pitäs kai olla iloinen siitä et mun kunto kasvaa ja pääsen ylittämään itseäni eikä vaan kirota ja itkeä sitä et olen huonokuntoisin.
Oudointa tääl Haminassa on ehkä se, et me erikoisruokavalioiset joudutaan syömään eri ruokalassa kun muu komppani, koska erikoisruoka tarjoillaan vaan yhdessä ruokalassa. Olis niin kiva olla isolla porukalla, mut onneks en ole ainut vaan meitä on yhteensä (eri syistä) 4 ruokavaimmaista ja toinen on keliaasi niin helpottaa mun elämää kun on joku joka oikeesti osaa ja tietää paremmin kun minä ja jaksaa olla tarkka kun itsellä välillä suuri houkutus sortua kun ei mulle kumminkaan tule oireita, eikä yks kerta tapa. Ehkä mun pitäs asennoitua tähän sairauteen jotenkin toisin mut vaikeeta se on. Onneks täällä on ihan huippu hyvät ruuat (: vielä paremmat kun keuruulla ja leipävaihtoehtoja useita ja joka aamu muroja ja puuroo myös gluteenittomana.
Mulla olis niin paljon kirjoitettavaa mut aikaa ei ole sillä oon päivystäjä ja virkistymis tunti loppuu ihan just. Mut Perjantaina lomille ja sit toivottavasti aikaa enemmän (:
Lisäks tuntuu hirveen positiiviselta, et täällä on yks jätkä joka ainakin juoksukunnon puolesta on mun kanssa samalla tasolla kun aattelin et oon ehdottomasti surkein ja mä kirosin 8kilsan lenkillä, etten pysy muiden mukana ja se juoksi mun rinnalla ja hihku innoissaan miten sen kunto on kasvanu ja oli tosi positiivinen. Itsekin tajusin et pitäs kai olla iloinen siitä et mun kunto kasvaa ja pääsen ylittämään itseäni eikä vaan kirota ja itkeä sitä et olen huonokuntoisin.
Oudointa tääl Haminassa on ehkä se, et me erikoisruokavalioiset joudutaan syömään eri ruokalassa kun muu komppani, koska erikoisruoka tarjoillaan vaan yhdessä ruokalassa. Olis niin kiva olla isolla porukalla, mut onneks en ole ainut vaan meitä on yhteensä (eri syistä) 4 ruokavaimmaista ja toinen on keliaasi niin helpottaa mun elämää kun on joku joka oikeesti osaa ja tietää paremmin kun minä ja jaksaa olla tarkka kun itsellä välillä suuri houkutus sortua kun ei mulle kumminkaan tule oireita, eikä yks kerta tapa. Ehkä mun pitäs asennoitua tähän sairauteen jotenkin toisin mut vaikeeta se on. Onneks täällä on ihan huippu hyvät ruuat (: vielä paremmat kun keuruulla ja leipävaihtoehtoja useita ja joka aamu muroja ja puuroo myös gluteenittomana.
Mulla olis niin paljon kirjoitettavaa mut aikaa ei ole sillä oon päivystäjä ja virkistymis tunti loppuu ihan just. Mut Perjantaina lomille ja sit toivottavasti aikaa enemmän (:
maanantai 14. lokakuuta 2013
Raivaamista ja eka rehellinen vemppa
Juuh tosiaan viime viikko meni kokonaan metsässä AUK:n kakkos tetsin merkeissä. Kauheeta enää yks viikko AUK I:stä ja sit porukka hajoaa taas. Osa lähtee erikois-AUK:hon eli siis lääkintä ja talous AUK:hon osa jää normi raivaaja AUK:hon ja osa lähtee RUK:hon. Pelottavaa, et mäkin voi olla yks joka lähtee oikeesti RUK:hon sillä oon käynyt yksikön päällikön ja pataljoonan komentajan haastatteluissa, jotka koskee RUK halukkuutta ja sopivuutta. Tällä hetkellä näyttää siltä, et ainut syy miks en menis rukkiin on se, et mun cooperin tulos ei ole tarpeeks hyvä kun sinne ei kuulema oteta mielellään ketään, joka ei pysty cooperissa 2600m enkä todellakaan sitä tule juoksemaan ens viikon rästi cooperissa kun jäi juoksematta sillon aukin ekalla viikolla. Toivotaan et selkä ei sano mitään ikävää.
Tosiaan torstaina oli sit mun eka oikea vemppa kun meni selkä. Siis päivä nosto ja kanto vapautusta. Vanha ratsastusvamma ei oikein arvostanut sitä, et makasin poteron pohjalla yli puol tuntia kylmässä ja lähdin sit kantamaan siitä suoraan raskasta taakkaa autolle. Onneks mun ryhmän pojat on sulosia ja kun vaan totesin, etten taida pääst kyytiin niin yks miettimättä juoks suoraan lämärin(=lääkintämies) luokse. Siinä sit odoteltiin kenttäsairaanhoitajaa, joka sit paareilla nosti mut lanssiin ja anto jonkun lihaksia avaavan piikin. Sit tässä pari päivää syöty lihasrelaksantteja ja särkylääkkeitä useamman gramman edestä. Oli hivenen tympeetä kun seuraavana yönä meillä oli yöraivaaminen ja muiden raivatessa minä vaan palelin pakkastakki päällä neljä tuntia. Ja ainut syy miks ei saa osallistua on liian kova lääkitys.
Muuten oli tosi mielenkiintoinen tetsi kun oikeesti saatiin raivata ja tehdä. Ainut mikä oli perseestä oli se, et spadet olettaa, et keliakia tarkoittaa myös sitä että, et tarvii kunnon ruokaa kun ei se muutenkaan hyvää ole. Aamupalat piti sisällään vaan pari-kolme riisikakkua, tai sit 1 sämpylä tai mehukeitto. Ja sama iltapalalla: 2 näkkäriä, tai kolme riisikakkua tai 2 riisikakkua ja mätä päärynä. Ei yhtään ollut nälkä lounaalla. Onneks ees lämpimät ruuat oli kunnollisia, muuten olisin varmaan käynyt tunkemassa riisikakun jonkun spaden kurkkuun parin valitun sanan kanssa. Otti nälkäisenä sen verran tuollainen päähän kun tähän asti on ollut oikeesti kohtuu hyvät ja laadukkaat ruuat. Hmp.
Mut nyt viikonloppu oli ihan kun ollaan saatu olla kullan kanssa ihan kahden ja leikkiä kotia. Se tehnyt mulle ehkä maailman parasta ruokaa ja käyty yhessä lenkillä ja katseltu leffoja ja vaan todellakin rentouduttu. Täydellistä! Ahdistaa vaan kun ei tiedä kuinka pitkät heipat pitää tänään taas sanoa sil jos RUK ei kutsu se on jo perjantaina, mutta jos kutsuu se on aikaisintaan kahden-kolmen viikon päästä. En tykkää yhtään elää tietämättömyydessä. Noh ei saa stressata.Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä tuo ja ensi viikolla olen viisaampi.
Tosiaan torstaina oli sit mun eka oikea vemppa kun meni selkä. Siis päivä nosto ja kanto vapautusta. Vanha ratsastusvamma ei oikein arvostanut sitä, et makasin poteron pohjalla yli puol tuntia kylmässä ja lähdin sit kantamaan siitä suoraan raskasta taakkaa autolle. Onneks mun ryhmän pojat on sulosia ja kun vaan totesin, etten taida pääst kyytiin niin yks miettimättä juoks suoraan lämärin(=lääkintämies) luokse. Siinä sit odoteltiin kenttäsairaanhoitajaa, joka sit paareilla nosti mut lanssiin ja anto jonkun lihaksia avaavan piikin. Sit tässä pari päivää syöty lihasrelaksantteja ja särkylääkkeitä useamman gramman edestä. Oli hivenen tympeetä kun seuraavana yönä meillä oli yöraivaaminen ja muiden raivatessa minä vaan palelin pakkastakki päällä neljä tuntia. Ja ainut syy miks ei saa osallistua on liian kova lääkitys.
Muuten oli tosi mielenkiintoinen tetsi kun oikeesti saatiin raivata ja tehdä. Ainut mikä oli perseestä oli se, et spadet olettaa, et keliakia tarkoittaa myös sitä että, et tarvii kunnon ruokaa kun ei se muutenkaan hyvää ole. Aamupalat piti sisällään vaan pari-kolme riisikakkua, tai sit 1 sämpylä tai mehukeitto. Ja sama iltapalalla: 2 näkkäriä, tai kolme riisikakkua tai 2 riisikakkua ja mätä päärynä. Ei yhtään ollut nälkä lounaalla. Onneks ees lämpimät ruuat oli kunnollisia, muuten olisin varmaan käynyt tunkemassa riisikakun jonkun spaden kurkkuun parin valitun sanan kanssa. Otti nälkäisenä sen verran tuollainen päähän kun tähän asti on ollut oikeesti kohtuu hyvät ja laadukkaat ruuat. Hmp.
Mut nyt viikonloppu oli ihan kun ollaan saatu olla kullan kanssa ihan kahden ja leikkiä kotia. Se tehnyt mulle ehkä maailman parasta ruokaa ja käyty yhessä lenkillä ja katseltu leffoja ja vaan todellakin rentouduttu. Täydellistä! Ahdistaa vaan kun ei tiedä kuinka pitkät heipat pitää tänään taas sanoa sil jos RUK ei kutsu se on jo perjantaina, mutta jos kutsuu se on aikaisintaan kahden-kolmen viikon päästä. En tykkää yhtään elää tietämättömyydessä. Noh ei saa stressata.Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä tuo ja ensi viikolla olen viisaampi.
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Oppilasjohtaja viikko
Ja taas oon lomilla. Todella outoa. Kolmas viikonloppu putkeen lomilla ja luvassa myös vielä ainakin ens viikonloppu. Sen jälkeen riippuu ihan siitä, että näyttääkö mulla suunta RUK:iin vai jatkuuko Keuruulla raivaaja AUK:ssa.
Mennyt todella nopeesti tää AUK I. Takana jo 5 viikkoa ja huomenna alkaa kuudes ja toisiksi viimeinen tetsin merkeissä. Se tarkoittaa sitä et tuun kavamaan kiinni raipuun (raivaajanpuku), jotka käytiin tällä viikolla hakemassa. Tetsillä olis sit tarkotus raivata lentokentällä ja raivata ja raivata viel vähän lisää. Toivottavasti pysyy yhtä mielenkiintoisena kun on ollut tähönkin asti. Tätä varten käyty pari viikkoa erilaisia kursseja. Räjäyttäjä- (josta myös siviili pätevyys tulossa kun saan vaan 6kk työkokemusta ja sen tulen intin puolesta saamaan (: ) ja suluttamiskurssi, josta sain kurssin neljänneks parhaat arvosanat vaikka en edes ymmärtänyt puoliakaan kysymyksistä. Ja oli oikeesti tosi vaikee koe kun asiat oli sellasia jota meille ei oltu opetettu tai ne oli käyty sillei et "saatte tästä viel selkeen monisteen" joita ei koskaan näkynyt.
Tää viikko oli muutenkin tosi mielenkiintonen kun mun tehtävä oli toimia oppilasjohtajana eli mun tehtävään kuulu selvittää etukäteen kouluttajilta monelta ne haluu meidän kurssin olevan missä ja minkälaisessa varustuksessa, lisäksi pitää huoli et kaikki on paikalla oikeeseeen aikaan ja tehdä koulutuksen pitäjälle ilmoitus ja tarkistaa siivouspalvelun jälkeen, että tuvat oikeesti on siistit. Ja uskokaa tai älkää mä selvisin! Voittaja fiilis. Enkä ees (ainakaan omasta mielestäni) ollut huonoin oppilasjohtaja. Oltiin aina ajoissa ja oikeessa varustuksessa, enkä joutunut kun ekana päivänä tekeen uudestaan ilmoituksia kun sanoin jotenkin väärin. Ja nyt kouluttajat ainakin on huomannu mut (ei sillä, et joku kolmesta naisesta jäi huomaamatta) niin toivotaan et siit seuraa jotain hyvää.
Hassua miten normaalilta intti elämä tuntuu. Päivät seuraa toistaan samalla rutiinilla. Koulusta se ero et melkein joka päivä tehdään jotain uutta ja erilaista ja sun pitää sisäistää asioita ilman hirveetä teorian pänttäämistä. Vaatii näin perfektionismiin taipuvalta paljon kun jotain ei tarvitse tietää miks näin tai muutenkin perinpohjin vaan asia vaan tehdään näin. Perusteluna koska pv. Ja kaikkea ei tarvitse tehdä todella hyvin vaan idea on se et oikein ja nopeesti tyylillä ja jäljellä ei ole niin väliä. Ehkä tää kehittää mua sit ihmisenä. Jo nytkin huomaan itsessäni muutosta. Osaan ottaa rennommin ja antaa muiden hoitaa asioita vaikka ajattelisinkin et ite osaan paremmin. Mitä sit jos menee pieleen, sit tehdään vaan uusiks. Mokaamiseen ei kuole, eikä sitä kukaan muista paitsi sinä itse. Parisuhteestakin olen oppinut sen, että pitää nauttia siitä mitä on. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä et kaikki lomat pitäisi vaan maata kullan kainalossa peiton alla vaan, että eletään yhdessä yhteistä arkea. Kaikkea mitä normaalitkin parit tekee vaan lyhyemmässä mittakaavassa ja arkiset asiat on suhteessa juuri ne parhaat ei ole mitään parempaa kun harjata yhdessä hampaita tai laittaa ruokaa. Se pitää muistaa sit kun asutaan yhdessä. Et arjesta tulee nauttia, sillä se ei ole itsestään selvyys. Joku toinen olisi valmis antamaan paljon, että saisi edes pestä hampaansa rakkaan kanssa. <3
Mennyt todella nopeesti tää AUK I. Takana jo 5 viikkoa ja huomenna alkaa kuudes ja toisiksi viimeinen tetsin merkeissä. Se tarkoittaa sitä et tuun kavamaan kiinni raipuun (raivaajanpuku), jotka käytiin tällä viikolla hakemassa. Tetsillä olis sit tarkotus raivata lentokentällä ja raivata ja raivata viel vähän lisää. Toivottavasti pysyy yhtä mielenkiintoisena kun on ollut tähönkin asti. Tätä varten käyty pari viikkoa erilaisia kursseja. Räjäyttäjä- (josta myös siviili pätevyys tulossa kun saan vaan 6kk työkokemusta ja sen tulen intin puolesta saamaan (: ) ja suluttamiskurssi, josta sain kurssin neljänneks parhaat arvosanat vaikka en edes ymmärtänyt puoliakaan kysymyksistä. Ja oli oikeesti tosi vaikee koe kun asiat oli sellasia jota meille ei oltu opetettu tai ne oli käyty sillei et "saatte tästä viel selkeen monisteen" joita ei koskaan näkynyt.
Tää viikko oli muutenkin tosi mielenkiintonen kun mun tehtävä oli toimia oppilasjohtajana eli mun tehtävään kuulu selvittää etukäteen kouluttajilta monelta ne haluu meidän kurssin olevan missä ja minkälaisessa varustuksessa, lisäksi pitää huoli et kaikki on paikalla oikeeseeen aikaan ja tehdä koulutuksen pitäjälle ilmoitus ja tarkistaa siivouspalvelun jälkeen, että tuvat oikeesti on siistit. Ja uskokaa tai älkää mä selvisin! Voittaja fiilis. Enkä ees (ainakaan omasta mielestäni) ollut huonoin oppilasjohtaja. Oltiin aina ajoissa ja oikeessa varustuksessa, enkä joutunut kun ekana päivänä tekeen uudestaan ilmoituksia kun sanoin jotenkin väärin. Ja nyt kouluttajat ainakin on huomannu mut (ei sillä, et joku kolmesta naisesta jäi huomaamatta) niin toivotaan et siit seuraa jotain hyvää.
Hassua miten normaalilta intti elämä tuntuu. Päivät seuraa toistaan samalla rutiinilla. Koulusta se ero et melkein joka päivä tehdään jotain uutta ja erilaista ja sun pitää sisäistää asioita ilman hirveetä teorian pänttäämistä. Vaatii näin perfektionismiin taipuvalta paljon kun jotain ei tarvitse tietää miks näin tai muutenkin perinpohjin vaan asia vaan tehdään näin. Perusteluna koska pv. Ja kaikkea ei tarvitse tehdä todella hyvin vaan idea on se et oikein ja nopeesti tyylillä ja jäljellä ei ole niin väliä. Ehkä tää kehittää mua sit ihmisenä. Jo nytkin huomaan itsessäni muutosta. Osaan ottaa rennommin ja antaa muiden hoitaa asioita vaikka ajattelisinkin et ite osaan paremmin. Mitä sit jos menee pieleen, sit tehdään vaan uusiks. Mokaamiseen ei kuole, eikä sitä kukaan muista paitsi sinä itse. Parisuhteestakin olen oppinut sen, että pitää nauttia siitä mitä on. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä et kaikki lomat pitäisi vaan maata kullan kainalossa peiton alla vaan, että eletään yhdessä yhteistä arkea. Kaikkea mitä normaalitkin parit tekee vaan lyhyemmässä mittakaavassa ja arkiset asiat on suhteessa juuri ne parhaat ei ole mitään parempaa kun harjata yhdessä hampaita tai laittaa ruokaa. Se pitää muistaa sit kun asutaan yhdessä. Et arjesta tulee nauttia, sillä se ei ole itsestään selvyys. Joku toinen olisi valmis antamaan paljon, että saisi edes pestä hampaansa rakkaan kanssa. <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)