Ohi on!

Ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaa on vuosi armeijassa takana 347 aamua meni niin nopeasti, että huh huh. Viimeiset päivät tuntuivat jotenkin niin unen omaisilta. Niin epätodellisilta. Tiistaina meillä oli Pioneerirykmentin lakkautus paraati. Mun tehtävänäni oli luovuttaa raivaajien viiri eteenpäin Karjalan prikaatille, jonne meidän aselaji nyt siirtyy.
Sit keskiviikkona palautettiin aseet ja oli kotiuttamisjuhla. Maanpuolustus naiset palkitsivat minut hyvin suoritetusta vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Kahviteltiin.
Torstai oli sit kaikista vaikein päivä tottakai. Päivä, jolloin piti hylätä kokonaan elämä, jota on elänyt täysipainoisesti vuoden. Rehellisesti sanottuna ei mulla oikeestaan ollut mitään muuta elämää kuin intti. Mitä nyt lomat olin kullan kanssa, mut siinä se. Noh saatiinhan me kokelaat olla hetki pidempään armeijan väreissä kun muut. Muiden lähtiessä palauttamaan jo varusteitaan meillä oli vielä ylennys tilaisuus ja tosiaan niin oudolta kun se kuulostaa musta tuli Vänrikki. Ei enää kokelas, tai oppilas. Vänrikki- reservin upseeri. Noh ei siitä tunteesta saanut hirveän kauaa nauttia. Kahvittelun jälkeen sit vaan siviilivaatteet päälle ja palauttamaan varusteet.
Poikien ilmeet oli hyvät kun näki mut hameessa. Yllätys yllätys mä olinkin nainen :D Aikaisemmin oon ollut vaan se valittava ämmä, joka käskee aina kaikkea tyhmää. En mitenkään missään muotoa nainen.

Epätodellisuutta kuvaa hyvin se, etten itkenyt sen päivän aikana kun ainoastaan kerran. Olin vaan niin iloinen kun kaikki oli niin hyvällä päällä. Sit kun meidän komppanian varapäällikkö viimeisellä hetkellä kun astuttiin ulos yksiköstä ja kohti reservin aurinkoa kysyi, ettenkö muka aio halata sitä ennen kuin lähden niin sit alkoi itku. Tää kaikki oli oikeesti tässä.

Vieläkin kotiin tullessani mietin, että minne mä oon oikein hukannut maiharini kun ne ei ole eteisessä odottamassa sitä päivää, jolloin taas on aika palata "lomilta" kasarmille, omaan tupaan ja omaan punkkaan. Mut tämä loma ei enää päätykkään. Intti oli kyl ehdottomasti mun elämän parasta aikaa. Eihän sitä vielä tiedä, mut ainakin näistä 20 vuodesta paras. Vaikka niin kovasti haluaisinkin takaisin, niin toisaalta odotan tulevaisuutta innolla. Meillä on kullan kanssa molemmilla opiskelupaikat Joensuussa ja yhteinen aivan ihanalla paikalla oleva kämppä, jota me mennään katsomaan ylihuomenna. Molemmille alustavasti puhutut työpaikat opiskelujen oheen... Kaikki kuulostaa niin hyvältä, et on suorastaan sääli jos en siellä viihdy. Toisaalta sit mun suunta oli mpkk tai joku muu homma puolustusvoimissa. En mä muutakaan tiedä mitä haluaisin tehdä. Noh elämä kuljettaa eteenpäin, ei se matkalle jätä. Joskus tie voi olla vaikeakulkuinen ehkä jopa lähes olemattomissa toisinaan leveä ja helppo kulkuinen. Silti se ei koskaan lakkaa olemasta <3

Viimeisiä viedään

Taas vierähtänyt tovi viime postauksesta. Ollut niin paljon metsäharjoituksia ja lomilla ja kasarmilla ei yksin kertaisesti jaksa avata konetta. Mistäköhän sitä aloittaisi kertomisen. Olisiko loppusota hyvä?

Kaksi viikkoa taisteluharjoitusta. Ensin viikko ihan vaan omalla porukalla Pohjanmaalla harjoittelua "kovaa vetoa" varten. Ja sit yksi päivä kasarmilla siin välissä ja materiaalin pakkailua yms. ja sit suuntana Itä-Suomi ja loppusota, jossa meitä oli noin 1000 henkeä. Oli reserviläistä ja skapparia ja varusmiestä. Me ei valitettavasti päästy ihan hirveästi yhteistoimintaa suorittamaan, mut se mitä saatiin oli kyl huippua. Varsinkin miinakoulutus ihan oikeille siviilipalomiehille oli huippu varsinkin kun niitä oikeasti kiinnosti mitä me tehdään. Monia muita ei meidän toiminta juurikaan kiinnostanut ja tuntui, että meitä aliarvostettiin. Mut toisaalta ihanne tilannehan sodassa olis se, ettei meillä raivaajia ei tarvittais ollenkaan. Sitten kun paska iskee tuulettimeen (näin intti sanostoa käyttääkseni) ja tilanne perkelöityy, ei kukaan voi tehdä yhtään mitään, ennen kuin me ollaan paikalla ja saatu puhdistettua alueet. Harjoituksissa kukaan ei vaan halua, että heidän toimintansa keskeytyisi pariksikaan tunniksi. Ihan ymmärrettävää sekin.
 Onneksi päästiin paljon raivaamaan. Edelliset saapumiserät on kuulemma raivannut joku 3 kertaa koko viikon aikana, mut me saatiin harjoitella 2-3kertaa päivässä mielenkiintoissakin paikoissa. Harvemmin sitä pääsee ajamaan suljettua moottoritietä väärää kaistaa ja raivata siellä kohti auringonlaskua. Tai tekemään yhteistyötä palomiesten kanssa ja pelastaa "kemiantehdas". Maukasta!

Loppusodan jälkeen en sit oo muuta tehnytkään kun lomaillut ja alkuviikosta olin yhden päivän kasarmilla paraatiharjoittelun takia. Tosiaan meillä on tiistaina Keuruun päätösparaati. Surullista, et varuskunta oikeesti lakkaa täältä. Suomen yks nuorimmista varuskunnista ja se pitää sit lopettaa. Ei päästä Keuruulle edes kertaamaan sit joskus vaan suuntana on joku aivan muu.

En haluis lähteä. Vaikka voin rehellisesti sanoa, et tänä kuluneena vuonna on tapahtunut negatiivisimmat asiat mun elämässä, niin ehkä myöskin parhaat. Ainakin ikimuistoisimmat, jos ei muuta d:
Tuntuu, et elämältä lähtee pohja alta tän jälkeen. En tiedä mitä tehdä. Tähän asti oon tiennyt mitä haluan elämältä. Vaikka inttikin arvelutti alussa. Paljon. niin olin haaveillut siitä kumminkin melkein 10 vuotta. Nyt mä en tiedä oonko menossa edes oikeaan paikkaan opiskelemaan kun hylkäsin kauan haaveillun bilsan opiskelu paikan ja oon menossa metsätieteelliseen pelkän intuition pohjalta. Noin 2 viikon harkinnan jälkeen.

Toisaalta mun elämä vaikuttaa todella valoisalta. Kun torstaina kotiudun niin maanantaina alkavat jo työt ja Rautian kassalta mut saa bongattua seuraavan reilu kuukauden. Sen jälkeen ulkomaan matka (toivottavasti, sillä vieläkin odotellaan halpaa äkkilähtöä lämpöiseen) ja sit muutto Joensuuhun kullan kanssa. Tai en tiedä missä järjestyksessä kun maanantaina käydään kirjoittamassa vuokrasopimus ja avaimet käydään hakemassa jo 2.7. et missä välissä sit oikeesti muutetaan.
Ja ainakin pohjapiirustuksen perusteella meille on tulossa aivan huippu opiskelijaboxi. 62 neliöinen kaksio, jossa on iso keittiö ja parveke ja vaatehuone. Mitä muuta voi toivoa? Vähän matalampaa vuokraa tietysti, mut kaikkea ei voi saada ja jos kämppä ei niin unelma ole kun miltä vaikuttaa niin sit vaan yrittämään halvempaa.

Et sellaista mulle tällä kertaa. Ja ai niin parasta, mulla on taas lyhyet hiukset  <3 xoxo