Ihanaa olla kotona pitkää aikaa. Huima 8 päivän loma. Kerkee oikeesti tehdä kaikkea ja vaan myös olla. Huomenna sit takaisin Haminaan ja kolme viikkoa siel sit putkeen mut onneks ens viikonloppu on kurssijuhla niin ei (toivottavasti) tunnu niin pahalta tämä aika. Ja sen jälkeen onkin enään puol viikkoa jonka jälkeen pääsee takaisin Keuruulle kokelaana.
Tosiaan ajan kulumisesta. Tänään kääntyi aamujuna! Uskomatonta et intti jo puolessa välissä tai siis oikeestaan jo päivä enemmän takana kuin edessä. Tuntuu et ei tässä olis kuin pari kuukautta menny kun inttiin menin. P-kausi eli ensimmäiset 8 viikkoa on tuntunut kaikista pisimmältä ajalta. Pidemmältä kuin koko muu aika (jota takana 17 viikkoa). Alkaa jo olemaan ikävä takaisin Keuruulle tai siis lähinnä uusia alikersantteja ja sitä et päivä oikeesti loppu päivälliseen ja sit oli oikeesti omaa aikaa vaan olla tai lukea oikeesti kokeisiin tai lähteä lenkille tai mitä ikinä haluskaan.
Mut tosiaan jos viel Kirkkiksestä kerron kun siitä viimeks panikoin. Noh pääsin maaliin, se jo erittäin suuri saavutus. Me juostiin suunnilleen koko matka ja tehtiin suunnistusvirheen takia joku 5 kilsaa ylimääräistä. Et matka oli jotain lähemmäs 30 kilsaa. Vauhti oli mulle alusta asti ihan liian kova ja ensimmäisen 5 kilsan jälkeen mua ruvettiin takaa tönimään ja kiskoon kädestä eteenpäin et pysyisin mukana ja samassa vauhdissa. Noh ei siis ihme, et olin ihan lopussa jo puolenvälin tienoilla. Joku 6-9 kilsaa ennen maalia meillä oli pakollinen pysähdys rastilla ja siel oli lääkintämiehiä ja ne näki, etten ollut enään missään parhaassa hapessa. Hyvä jos pysyin väsymykseltä pystyssä. Kyselivät olinko nyt ihan varma et haluun/pystyn jatkamaan kun en näytä siltä. Noh pojat vaan hätisti ne pois ja sanoivat et kyllä tämä maaliin tulee. Siitä ehkä 2 kilsaa multa loppu voimat kokonaan ja vuorotellen 2 poikaa tuki ja piti mua pystyssä samalla keventäen mun painoa et saatiin juostua koko matka maaliin asti. Oli kyl ihan täysin nollat taulussa meno ja mulla vain hämäriä muistikuvia kun ainut mitä pystyin ajattelemaan oli se et yritin skarpata niin et pysyisin tajuissani ja en sotkeutuis omiin jalkoihini. Muutaman kerran tais lähteä tajukin mut pojat sai kun saikin mut maaliin. Kiitos heidän ensimmäinen raivaajanainen ikinä päässyt maaliin. Ja kyl huomas sen miten suuri voima joukkue on. Yksin en olis päässyt varmaan edes 10 kilometriä sitä vauhtia mitä juostiin mut joukkueen tuki ja pakottaminenkin sai mut ihan täysin äärirajoille. Maalin pääsyn jälkeen oli kyl sellanen fiilis, et pystyn (vähintään joukkueen tuella mut myös itsekin) ihan mihin vaan.
Hyvää joulua kaikille!
lauantai 28. joulukuuta 2013
torstai 19. joulukuuta 2013
Kirkkis panikointia
Apua! Pahamaineinen Kirkkojärven marssi huomenna!! Mun pitäs selvitä 20-30kilometrin pikamarssista (lue juoksumarssi)! Oon suoraan sanottuna aivan kauhuissani. Mä en yhtään tiedä mitä tuleva pitää paitsi täyttä kärsimystä 3-6tuntia. :s
Tosi kiva kun pitäs kisata joukkueen ryhmähenkeä mittaavassa kisassa joukkueessa, jonka kanssa ei juuri ole ollut tekemisissä, sillä meitä eriytyviä on ihan liian vähän omaks joukkueeksi niin joudun meneen kasarmijoukkueen kanssa josta hyvä kun oon ehkä saattanut joskus puhua kaikille muutaman sanan.
Lisäks puolet joukkueesta on sitä mieltä et mun pitäs keksiä joku syy movettaa (hakea vemppaa ilman kunnon syytä) koska olen niin selvästi huonokuntoisin, ettei meillä ole mahdollisuutta voittaa jos osallistun. Todella kannustavaa. Onneks puolet pitää mun puolia ja on sen kannalla et lähdetään tekeen tätä joukkueena kokemuksen haku mielessä. Saa nähdä kuinka paljon saan tuolla metsässä paskaa niskaani kun kunto loppuu. Noh onpahan sit ensimmäinen hajoaminen intissä ja siks mä osittain täällä RUK:ssa olen kun en ole päässyt itseäni P-kaudella tai AUK:ssa tarpeeksi haastamaan ja kokeilemaan rajoja.
Mut huomenna mä tuun pääseen maaliin hajosin mä miten monta kertaa tahansa tai miten aikaisin uupuisin ihan lopullisesti. Kunhan pysyn jaloillani mä yritän. Vaikka kaikki vihais mua sen jälkeen mä teen tän itseni takia en meidän joukkueen, sillä jos ajattelisin joukkueen parasta olisin move, mut sitä en tulis ikinä itselleni anteeksi antamaan. Mä aion kasvaa tästä kokemuksesta. Mua ei huoleta edes JOHA (johtamisharjoitus) niin paljon kun tämä sillä tiedä, et tuun siitä selviämään, sillä väsymys eikä matka mua tapa. Mä oon sinnikäs ja väsymyksen äärirajoilla selviän, mut sit kun mennään fyysisesti äärirajoille ja sen yli en tiedä mitä on luvassa sillä en ole koskaan kokeillut ja mun pitäs pysyä mukana porukassa jonka cooper tulos on kaikilla vähintään 2700 tienoilla ja itselläni tosiaan se 2100 ja tuskin siitä hirveesti on parantunut kun täällä ei ole oikeesti ollut aikaa liikkua yhtään omatoimisesti ja ohjattuakin ollut hyvin vähän. Ainoot kunnon vapaat ollut tällä viikolla jollon olis ehtinyt mut turha lenkillä käydä kahtena päivänä ennen kirkkistä niin oon yrittänyt vaan venytellä ja parannella hiipivää flunssaa ja jopa onnistunut siinä (:
Noh huomenna olen sit kokemusta rikkaampi. Tsempatkaa mua (:
P.S Onnea tänään kotiutuneille Vänrikeille! <3 Perässä tullaan nimimerkillä tasan 6kk edessä.
Tosi kiva kun pitäs kisata joukkueen ryhmähenkeä mittaavassa kisassa joukkueessa, jonka kanssa ei juuri ole ollut tekemisissä, sillä meitä eriytyviä on ihan liian vähän omaks joukkueeksi niin joudun meneen kasarmijoukkueen kanssa josta hyvä kun oon ehkä saattanut joskus puhua kaikille muutaman sanan.
Lisäks puolet joukkueesta on sitä mieltä et mun pitäs keksiä joku syy movettaa (hakea vemppaa ilman kunnon syytä) koska olen niin selvästi huonokuntoisin, ettei meillä ole mahdollisuutta voittaa jos osallistun. Todella kannustavaa. Onneks puolet pitää mun puolia ja on sen kannalla et lähdetään tekeen tätä joukkueena kokemuksen haku mielessä. Saa nähdä kuinka paljon saan tuolla metsässä paskaa niskaani kun kunto loppuu. Noh onpahan sit ensimmäinen hajoaminen intissä ja siks mä osittain täällä RUK:ssa olen kun en ole päässyt itseäni P-kaudella tai AUK:ssa tarpeeksi haastamaan ja kokeilemaan rajoja.
Mut huomenna mä tuun pääseen maaliin hajosin mä miten monta kertaa tahansa tai miten aikaisin uupuisin ihan lopullisesti. Kunhan pysyn jaloillani mä yritän. Vaikka kaikki vihais mua sen jälkeen mä teen tän itseni takia en meidän joukkueen, sillä jos ajattelisin joukkueen parasta olisin move, mut sitä en tulis ikinä itselleni anteeksi antamaan. Mä aion kasvaa tästä kokemuksesta. Mua ei huoleta edes JOHA (johtamisharjoitus) niin paljon kun tämä sillä tiedä, et tuun siitä selviämään, sillä väsymys eikä matka mua tapa. Mä oon sinnikäs ja väsymyksen äärirajoilla selviän, mut sit kun mennään fyysisesti äärirajoille ja sen yli en tiedä mitä on luvassa sillä en ole koskaan kokeillut ja mun pitäs pysyä mukana porukassa jonka cooper tulos on kaikilla vähintään 2700 tienoilla ja itselläni tosiaan se 2100 ja tuskin siitä hirveesti on parantunut kun täällä ei ole oikeesti ollut aikaa liikkua yhtään omatoimisesti ja ohjattuakin ollut hyvin vähän. Ainoot kunnon vapaat ollut tällä viikolla jollon olis ehtinyt mut turha lenkillä käydä kahtena päivänä ennen kirkkistä niin oon yrittänyt vaan venytellä ja parannella hiipivää flunssaa ja jopa onnistunut siinä (:
Noh huomenna olen sit kokemusta rikkaampi. Tsempatkaa mua (:
P.S Onnea tänään kotiutuneille Vänrikeille! <3 Perässä tullaan nimimerkillä tasan 6kk edessä.
sunnuntai 15. joulukuuta 2013
Pohdiskelua
Oikein hävettää miten pitkä aika viime kerrasta on kun oon saanut aikaseks kirjoittaa. Voin melkein rehellisesti puolustautua sillä, ettei ole ollut aikaa. Vapaa-aika on lähes tuntematon käsite RUK:ssa. Meillä pitäs olla joka ilta 4 tuntia vapaata mut tähän mennessä ollaan ehditty ne pitää vaan 3 kertaa ja huomenna starttaa viikko 9/14. Normaali vapaa-aika kestää noin tunnin ja siinä ajassa ehtii juuri käymään suihkussa ja lukemaan hetken seuraavaan kokeeseen. Toisaalta myös siks tykkään täällä olemisesta kun aika menee tosi nopeesti kun on niin paljon tekemistä (en kuitenkaan niin paljoa et olisin hakenut kouluttajakokelaaksi vaikka mielessä kävikin). Mut nyt koitan taas repiä jostian sitä aikaa ja saada postauksia vähän useammin ulos.
Tähän pariin kuukauteen on mahtunut vaikka ja mitä kun en ole kirjoitellut 4 taisteluharjoitusta joista kaks raivaamis ja kaks suojelu. Tosiaan meillä mennyt tämä eriytyvä koulutus niin et ensin tehtiin puolet RUK:sta raivaamis juttuja ja sit nyt tehdään loppu suojelu juttuja.
Mieleen painuvinta ollut ehkä viime viikolla ollut jääkylmä puhdistussuihku. Eli siis ulkona oleva suihku johon vesi otettiin järvestä. Voin sanoa et hieman paleli. Heh mut vielä hengissä ja kai mä nyt sit oon raivaajasuojelia kun suojelijat sano et suojelioiden tulikaste on juuri tuo suihku.
Tässä puolen vuoden miesten kotiutumisen lähestyessä ruvennut miettimään omia tulevia alokkaitaan joiden stj on näköjään taustatutkimuksen perusteella 22. Montakohan tuttua mulle tulee alaiseksi? Sil lukion pojista melkein kaikki tulee vasta nyt tammikuussa niin on todella suuri mahdollisuus et jotai tosi hyviäkin kavereita tulee mun käskyn alle. Osaanko olla heille Rouva Kokelas? Toisaalta olis kiva jos olis tuttuja niin niiltä sais rehellistä palautetta mun kehittymisestä ja ei tarvi aloittaa ihan alusta luottamuksen rakentamista yms. Mut toisaalta ne tietää millainen olen siviilissä ja ollut ennen inttiä. Kun mulla on ihan oma intti minäni.
En sano et rooli mut silti olen aivan eri-ihminen intin kamat päällä ja siviilissä. Intissä olen vakava, kyseenalaistan paljon, olen sanavalmis, mutta osaan myös niellä ylpeyteni, ottaa iskut suoraan kasvoihin kumartaa ja poistua paikalta mitä siviili minäni ei todellakaan tekisi. Intissä olen äijä nainen isolla N:llä. Jos ei pidä puoliaan ei pärjää.
Siviilissä olen paljon enemmän tyttömäinen. Haluan pukea nätisti, olla pieni ja ehkä joissan asioissa jopa vähän säälittävä. Sellainen pelastettava. Vaan olla ja nauttia elämästä, maistella vähän kaikkea. Elää. Ehkä se johtuu siitä et siviili elämä on tällä hetkellä aika vähäistä niin ottaa kaiken irti kun se on mahdollista. Tekee hyvää tällaiselle perfektionistille. Perfektionisti ja hivenen kontrollifriikki saa olla vallassa kun oon pukeutunut maastokuvioon ja sit nautin vaa elämästä ja annan kaiken vaan tapahtua kun saan siviilit päälle. Tämä elämä on ainut mahdollisuus elää ja siitä tulee ottaa kaikki irti heittäytyä. Kokea paljon kaikkea. Uskoa. Nähdä. Nauraa. Itkeä. Kärsiä. Nauttia. Tehdä virheitä. Antaa anteeksi toisen virheitä ja ennen kaikkea Rakastaa.
Tähän pariin kuukauteen on mahtunut vaikka ja mitä kun en ole kirjoitellut 4 taisteluharjoitusta joista kaks raivaamis ja kaks suojelu. Tosiaan meillä mennyt tämä eriytyvä koulutus niin et ensin tehtiin puolet RUK:sta raivaamis juttuja ja sit nyt tehdään loppu suojelu juttuja.
Mieleen painuvinta ollut ehkä viime viikolla ollut jääkylmä puhdistussuihku. Eli siis ulkona oleva suihku johon vesi otettiin järvestä. Voin sanoa et hieman paleli. Heh mut vielä hengissä ja kai mä nyt sit oon raivaajasuojelia kun suojelijat sano et suojelioiden tulikaste on juuri tuo suihku.
Tässä puolen vuoden miesten kotiutumisen lähestyessä ruvennut miettimään omia tulevia alokkaitaan joiden stj on näköjään taustatutkimuksen perusteella 22. Montakohan tuttua mulle tulee alaiseksi? Sil lukion pojista melkein kaikki tulee vasta nyt tammikuussa niin on todella suuri mahdollisuus et jotai tosi hyviäkin kavereita tulee mun käskyn alle. Osaanko olla heille Rouva Kokelas? Toisaalta olis kiva jos olis tuttuja niin niiltä sais rehellistä palautetta mun kehittymisestä ja ei tarvi aloittaa ihan alusta luottamuksen rakentamista yms. Mut toisaalta ne tietää millainen olen siviilissä ja ollut ennen inttiä. Kun mulla on ihan oma intti minäni.
En sano et rooli mut silti olen aivan eri-ihminen intin kamat päällä ja siviilissä. Intissä olen vakava, kyseenalaistan paljon, olen sanavalmis, mutta osaan myös niellä ylpeyteni, ottaa iskut suoraan kasvoihin kumartaa ja poistua paikalta mitä siviili minäni ei todellakaan tekisi. Intissä olen äijä nainen isolla N:llä. Jos ei pidä puoliaan ei pärjää.
Siviilissä olen paljon enemmän tyttömäinen. Haluan pukea nätisti, olla pieni ja ehkä joissan asioissa jopa vähän säälittävä. Sellainen pelastettava. Vaan olla ja nauttia elämästä, maistella vähän kaikkea. Elää. Ehkä se johtuu siitä et siviili elämä on tällä hetkellä aika vähäistä niin ottaa kaiken irti kun se on mahdollista. Tekee hyvää tällaiselle perfektionistille. Perfektionisti ja hivenen kontrollifriikki saa olla vallassa kun oon pukeutunut maastokuvioon ja sit nautin vaa elämästä ja annan kaiken vaan tapahtua kun saan siviilit päälle. Tämä elämä on ainut mahdollisuus elää ja siitä tulee ottaa kaikki irti heittäytyä. Kokea paljon kaikkea. Uskoa. Nähdä. Nauraa. Itkeä. Kärsiä. Nauttia. Tehdä virheitä. Antaa anteeksi toisen virheitä ja ennen kaikkea Rakastaa.
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Viikko 1 oppitunteja
Tosiaan nyt istun bussissa takaisin kohti Haminaa, joten pahoittelen etten saa kuvia (joita kerrankin olen oikeesti ottanut) tänne näkymään. Mun uus Samsung ei oikein tän windowsin kanssa suostu juttelemaan paitsi jakamaan mobiilidatansa. Onhan sekin jotain.
Vieläkin RUK maistuu vaikka puoltoista viikkoa takana. Oon oikeesti todella postiivisesti yllättynyt miten oon jaksanu ja pärjänny kun oletin en kuolen, sillä RUK:ssahan on Suomen "parhaat". Mut uskokaa tai älkää nää on kaikki ihan ihmisiä (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Tosi kiva myös et meidän joukkueen johtaja on ollut mulle tosi kannustava kun haastattelussa kerroin sille ihan avoimesti, et mua pelottaa toi fyysisyys. Hän (myöskin nuori nainen) kertoi itse olleensa samassa kunnossa ainakin cooperin mukaan kun minä ja nyt se on skappari vaik kadettikoulun pääsyraja on 2600 cooperissa. Käski vaan yrittää parhaansa sillä itselleni mä tätä teen en kenenkään muun. Toivottavasti jätkät sit arvostaa mua kun aion oikeesti yrittää kaikkeni kirkkiksessä vaikka tiedän et mun takia meidän joukkueen sijoitus voi laskea paljon.
Päivät Haminassa on pitkiä vaikka aika menee tosi nopeesti. Pitkillä tarkoitan sitä et viime viikon aikana sain kahtena yönä viidestä mentyä nukkumaan ennen puolta yötä. Noh omapa on vikani kun en osaa pysyä poissa kun puhutaan päätöksen teosta. Onneks sen verran maltoin et oon vaan edustajistossa enkä hallituksessa vaikka sinne hakeminen kovasti huokutti. Mut kokeista läpi pääseminen on nyt tärkeintä ja toivon et sen verran ees tulis olemaan vapaa-aikaa et kerkeen käydä joskus iltaisin juoksemassa, etten ihan säälittävä olis kirkkiksessä. Se täällä onneks on paremmin, ettei enään ole kiire odottamaan. Aina on kiire muuten vaan, mut se ei tunnu niin turhauttavalta kun juosta paikkaan x ja odottaa siellä yli puoli tuntia kun ollaan ajoissa.
Mulla oli niin paljon asiaa viimeks mut nyt en muista niistä oikeestaan yhtään mitää. Surullista. Noh ei kai sillä niin väliä itsellenihän tätä lähinnä kirjoitan. Yäh nyt pakko lopettaa kun tää kuski ajaa niin epätasaisesti et tulee oikeesti paha olo... -.- Kirjoittelemisiin
Vieläkin RUK maistuu vaikka puoltoista viikkoa takana. Oon oikeesti todella postiivisesti yllättynyt miten oon jaksanu ja pärjänny kun oletin en kuolen, sillä RUK:ssahan on Suomen "parhaat". Mut uskokaa tai älkää nää on kaikki ihan ihmisiä (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Tosi kiva myös et meidän joukkueen johtaja on ollut mulle tosi kannustava kun haastattelussa kerroin sille ihan avoimesti, et mua pelottaa toi fyysisyys. Hän (myöskin nuori nainen) kertoi itse olleensa samassa kunnossa ainakin cooperin mukaan kun minä ja nyt se on skappari vaik kadettikoulun pääsyraja on 2600 cooperissa. Käski vaan yrittää parhaansa sillä itselleni mä tätä teen en kenenkään muun. Toivottavasti jätkät sit arvostaa mua kun aion oikeesti yrittää kaikkeni kirkkiksessä vaikka tiedän et mun takia meidän joukkueen sijoitus voi laskea paljon.
Päivät Haminassa on pitkiä vaikka aika menee tosi nopeesti. Pitkillä tarkoitan sitä et viime viikon aikana sain kahtena yönä viidestä mentyä nukkumaan ennen puolta yötä. Noh omapa on vikani kun en osaa pysyä poissa kun puhutaan päätöksen teosta. Onneks sen verran maltoin et oon vaan edustajistossa enkä hallituksessa vaikka sinne hakeminen kovasti huokutti. Mut kokeista läpi pääseminen on nyt tärkeintä ja toivon et sen verran ees tulis olemaan vapaa-aikaa et kerkeen käydä joskus iltaisin juoksemassa, etten ihan säälittävä olis kirkkiksessä. Se täällä onneks on paremmin, ettei enään ole kiire odottamaan. Aina on kiire muuten vaan, mut se ei tunnu niin turhauttavalta kun juosta paikkaan x ja odottaa siellä yli puoli tuntia kun ollaan ajoissa.
Mulla oli niin paljon asiaa viimeks mut nyt en muista niistä oikeestaan yhtään mitää. Surullista. Noh ei kai sillä niin väliä itsellenihän tätä lähinnä kirjoitan. Yäh nyt pakko lopettaa kun tää kuski ajaa niin epätasaisesti et tulee oikeesti paha olo... -.- Kirjoittelemisiin
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
RUK
RUK! Minä! Upseerioppilas! Ei todellakaan todellista. Kun vääpeli tiistaina julkaisi RU kurssille lähtijät ja mun nime oli niitten joukossa. Olin ihan kuset housussa koko loppu viikon perjantaihin. Olin ihna varma et tuun kuolemaan tänne heti ensimmäisenä päivänä (tosiaan sain tabletin toimimaan täällä (: ). Mut tässä sitä ollaan sunnuntai ilta ja vielä hengissä. Suurin osa mun peloista on hälvenny kun huomannu et täällä ihan normaaleja ihmisiä. Ja onneks Keuruulta sain tutun tupakaverinkin (: Muualtahan naiset eivät pääse pioneereiksi ja sen huomaa muista pojista kun ne aina saa hirveen sätkyn kun ne on boksereillaan tuvassa tai suihkutiloissa ovi auki ne raukat menee ihan paniikkiin.
Lisäks tuntuu hirveen positiiviselta, et täällä on yks jätkä joka ainakin juoksukunnon puolesta on mun kanssa samalla tasolla kun aattelin et oon ehdottomasti surkein ja mä kirosin 8kilsan lenkillä, etten pysy muiden mukana ja se juoksi mun rinnalla ja hihku innoissaan miten sen kunto on kasvanu ja oli tosi positiivinen. Itsekin tajusin et pitäs kai olla iloinen siitä et mun kunto kasvaa ja pääsen ylittämään itseäni eikä vaan kirota ja itkeä sitä et olen huonokuntoisin.
Oudointa tääl Haminassa on ehkä se, et me erikoisruokavalioiset joudutaan syömään eri ruokalassa kun muu komppani, koska erikoisruoka tarjoillaan vaan yhdessä ruokalassa. Olis niin kiva olla isolla porukalla, mut onneks en ole ainut vaan meitä on yhteensä (eri syistä) 4 ruokavaimmaista ja toinen on keliaasi niin helpottaa mun elämää kun on joku joka oikeesti osaa ja tietää paremmin kun minä ja jaksaa olla tarkka kun itsellä välillä suuri houkutus sortua kun ei mulle kumminkaan tule oireita, eikä yks kerta tapa. Ehkä mun pitäs asennoitua tähän sairauteen jotenkin toisin mut vaikeeta se on. Onneks täällä on ihan huippu hyvät ruuat (: vielä paremmat kun keuruulla ja leipävaihtoehtoja useita ja joka aamu muroja ja puuroo myös gluteenittomana.
Mulla olis niin paljon kirjoitettavaa mut aikaa ei ole sillä oon päivystäjä ja virkistymis tunti loppuu ihan just. Mut Perjantaina lomille ja sit toivottavasti aikaa enemmän (:
Lisäks tuntuu hirveen positiiviselta, et täällä on yks jätkä joka ainakin juoksukunnon puolesta on mun kanssa samalla tasolla kun aattelin et oon ehdottomasti surkein ja mä kirosin 8kilsan lenkillä, etten pysy muiden mukana ja se juoksi mun rinnalla ja hihku innoissaan miten sen kunto on kasvanu ja oli tosi positiivinen. Itsekin tajusin et pitäs kai olla iloinen siitä et mun kunto kasvaa ja pääsen ylittämään itseäni eikä vaan kirota ja itkeä sitä et olen huonokuntoisin.
Oudointa tääl Haminassa on ehkä se, et me erikoisruokavalioiset joudutaan syömään eri ruokalassa kun muu komppani, koska erikoisruoka tarjoillaan vaan yhdessä ruokalassa. Olis niin kiva olla isolla porukalla, mut onneks en ole ainut vaan meitä on yhteensä (eri syistä) 4 ruokavaimmaista ja toinen on keliaasi niin helpottaa mun elämää kun on joku joka oikeesti osaa ja tietää paremmin kun minä ja jaksaa olla tarkka kun itsellä välillä suuri houkutus sortua kun ei mulle kumminkaan tule oireita, eikä yks kerta tapa. Ehkä mun pitäs asennoitua tähän sairauteen jotenkin toisin mut vaikeeta se on. Onneks täällä on ihan huippu hyvät ruuat (: vielä paremmat kun keuruulla ja leipävaihtoehtoja useita ja joka aamu muroja ja puuroo myös gluteenittomana.
Mulla olis niin paljon kirjoitettavaa mut aikaa ei ole sillä oon päivystäjä ja virkistymis tunti loppuu ihan just. Mut Perjantaina lomille ja sit toivottavasti aikaa enemmän (:
maanantai 14. lokakuuta 2013
Raivaamista ja eka rehellinen vemppa
Juuh tosiaan viime viikko meni kokonaan metsässä AUK:n kakkos tetsin merkeissä. Kauheeta enää yks viikko AUK I:stä ja sit porukka hajoaa taas. Osa lähtee erikois-AUK:hon eli siis lääkintä ja talous AUK:hon osa jää normi raivaaja AUK:hon ja osa lähtee RUK:hon. Pelottavaa, et mäkin voi olla yks joka lähtee oikeesti RUK:hon sillä oon käynyt yksikön päällikön ja pataljoonan komentajan haastatteluissa, jotka koskee RUK halukkuutta ja sopivuutta. Tällä hetkellä näyttää siltä, et ainut syy miks en menis rukkiin on se, et mun cooperin tulos ei ole tarpeeks hyvä kun sinne ei kuulema oteta mielellään ketään, joka ei pysty cooperissa 2600m enkä todellakaan sitä tule juoksemaan ens viikon rästi cooperissa kun jäi juoksematta sillon aukin ekalla viikolla. Toivotaan et selkä ei sano mitään ikävää.
Tosiaan torstaina oli sit mun eka oikea vemppa kun meni selkä. Siis päivä nosto ja kanto vapautusta. Vanha ratsastusvamma ei oikein arvostanut sitä, et makasin poteron pohjalla yli puol tuntia kylmässä ja lähdin sit kantamaan siitä suoraan raskasta taakkaa autolle. Onneks mun ryhmän pojat on sulosia ja kun vaan totesin, etten taida pääst kyytiin niin yks miettimättä juoks suoraan lämärin(=lääkintämies) luokse. Siinä sit odoteltiin kenttäsairaanhoitajaa, joka sit paareilla nosti mut lanssiin ja anto jonkun lihaksia avaavan piikin. Sit tässä pari päivää syöty lihasrelaksantteja ja särkylääkkeitä useamman gramman edestä. Oli hivenen tympeetä kun seuraavana yönä meillä oli yöraivaaminen ja muiden raivatessa minä vaan palelin pakkastakki päällä neljä tuntia. Ja ainut syy miks ei saa osallistua on liian kova lääkitys.
Muuten oli tosi mielenkiintoinen tetsi kun oikeesti saatiin raivata ja tehdä. Ainut mikä oli perseestä oli se, et spadet olettaa, et keliakia tarkoittaa myös sitä että, et tarvii kunnon ruokaa kun ei se muutenkaan hyvää ole. Aamupalat piti sisällään vaan pari-kolme riisikakkua, tai sit 1 sämpylä tai mehukeitto. Ja sama iltapalalla: 2 näkkäriä, tai kolme riisikakkua tai 2 riisikakkua ja mätä päärynä. Ei yhtään ollut nälkä lounaalla. Onneks ees lämpimät ruuat oli kunnollisia, muuten olisin varmaan käynyt tunkemassa riisikakun jonkun spaden kurkkuun parin valitun sanan kanssa. Otti nälkäisenä sen verran tuollainen päähän kun tähän asti on ollut oikeesti kohtuu hyvät ja laadukkaat ruuat. Hmp.
Mut nyt viikonloppu oli ihan kun ollaan saatu olla kullan kanssa ihan kahden ja leikkiä kotia. Se tehnyt mulle ehkä maailman parasta ruokaa ja käyty yhessä lenkillä ja katseltu leffoja ja vaan todellakin rentouduttu. Täydellistä! Ahdistaa vaan kun ei tiedä kuinka pitkät heipat pitää tänään taas sanoa sil jos RUK ei kutsu se on jo perjantaina, mutta jos kutsuu se on aikaisintaan kahden-kolmen viikon päästä. En tykkää yhtään elää tietämättömyydessä. Noh ei saa stressata.Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä tuo ja ensi viikolla olen viisaampi.
Tosiaan torstaina oli sit mun eka oikea vemppa kun meni selkä. Siis päivä nosto ja kanto vapautusta. Vanha ratsastusvamma ei oikein arvostanut sitä, et makasin poteron pohjalla yli puol tuntia kylmässä ja lähdin sit kantamaan siitä suoraan raskasta taakkaa autolle. Onneks mun ryhmän pojat on sulosia ja kun vaan totesin, etten taida pääst kyytiin niin yks miettimättä juoks suoraan lämärin(=lääkintämies) luokse. Siinä sit odoteltiin kenttäsairaanhoitajaa, joka sit paareilla nosti mut lanssiin ja anto jonkun lihaksia avaavan piikin. Sit tässä pari päivää syöty lihasrelaksantteja ja särkylääkkeitä useamman gramman edestä. Oli hivenen tympeetä kun seuraavana yönä meillä oli yöraivaaminen ja muiden raivatessa minä vaan palelin pakkastakki päällä neljä tuntia. Ja ainut syy miks ei saa osallistua on liian kova lääkitys.
Muuten oli tosi mielenkiintoinen tetsi kun oikeesti saatiin raivata ja tehdä. Ainut mikä oli perseestä oli se, et spadet olettaa, et keliakia tarkoittaa myös sitä että, et tarvii kunnon ruokaa kun ei se muutenkaan hyvää ole. Aamupalat piti sisällään vaan pari-kolme riisikakkua, tai sit 1 sämpylä tai mehukeitto. Ja sama iltapalalla: 2 näkkäriä, tai kolme riisikakkua tai 2 riisikakkua ja mätä päärynä. Ei yhtään ollut nälkä lounaalla. Onneks ees lämpimät ruuat oli kunnollisia, muuten olisin varmaan käynyt tunkemassa riisikakun jonkun spaden kurkkuun parin valitun sanan kanssa. Otti nälkäisenä sen verran tuollainen päähän kun tähän asti on ollut oikeesti kohtuu hyvät ja laadukkaat ruuat. Hmp.
Mut nyt viikonloppu oli ihan kun ollaan saatu olla kullan kanssa ihan kahden ja leikkiä kotia. Se tehnyt mulle ehkä maailman parasta ruokaa ja käyty yhessä lenkillä ja katseltu leffoja ja vaan todellakin rentouduttu. Täydellistä! Ahdistaa vaan kun ei tiedä kuinka pitkät heipat pitää tänään taas sanoa sil jos RUK ei kutsu se on jo perjantaina, mutta jos kutsuu se on aikaisintaan kahden-kolmen viikon päästä. En tykkää yhtään elää tietämättömyydessä. Noh ei saa stressata.Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä tuo ja ensi viikolla olen viisaampi.
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Oppilasjohtaja viikko
Ja taas oon lomilla. Todella outoa. Kolmas viikonloppu putkeen lomilla ja luvassa myös vielä ainakin ens viikonloppu. Sen jälkeen riippuu ihan siitä, että näyttääkö mulla suunta RUK:iin vai jatkuuko Keuruulla raivaaja AUK:ssa.
Mennyt todella nopeesti tää AUK I. Takana jo 5 viikkoa ja huomenna alkaa kuudes ja toisiksi viimeinen tetsin merkeissä. Se tarkoittaa sitä et tuun kavamaan kiinni raipuun (raivaajanpuku), jotka käytiin tällä viikolla hakemassa. Tetsillä olis sit tarkotus raivata lentokentällä ja raivata ja raivata viel vähän lisää. Toivottavasti pysyy yhtä mielenkiintoisena kun on ollut tähönkin asti. Tätä varten käyty pari viikkoa erilaisia kursseja. Räjäyttäjä- (josta myös siviili pätevyys tulossa kun saan vaan 6kk työkokemusta ja sen tulen intin puolesta saamaan (: ) ja suluttamiskurssi, josta sain kurssin neljänneks parhaat arvosanat vaikka en edes ymmärtänyt puoliakaan kysymyksistä. Ja oli oikeesti tosi vaikee koe kun asiat oli sellasia jota meille ei oltu opetettu tai ne oli käyty sillei et "saatte tästä viel selkeen monisteen" joita ei koskaan näkynyt.
Tää viikko oli muutenkin tosi mielenkiintonen kun mun tehtävä oli toimia oppilasjohtajana eli mun tehtävään kuulu selvittää etukäteen kouluttajilta monelta ne haluu meidän kurssin olevan missä ja minkälaisessa varustuksessa, lisäksi pitää huoli et kaikki on paikalla oikeeseeen aikaan ja tehdä koulutuksen pitäjälle ilmoitus ja tarkistaa siivouspalvelun jälkeen, että tuvat oikeesti on siistit. Ja uskokaa tai älkää mä selvisin! Voittaja fiilis. Enkä ees (ainakaan omasta mielestäni) ollut huonoin oppilasjohtaja. Oltiin aina ajoissa ja oikeessa varustuksessa, enkä joutunut kun ekana päivänä tekeen uudestaan ilmoituksia kun sanoin jotenkin väärin. Ja nyt kouluttajat ainakin on huomannu mut (ei sillä, et joku kolmesta naisesta jäi huomaamatta) niin toivotaan et siit seuraa jotain hyvää.
Hassua miten normaalilta intti elämä tuntuu. Päivät seuraa toistaan samalla rutiinilla. Koulusta se ero et melkein joka päivä tehdään jotain uutta ja erilaista ja sun pitää sisäistää asioita ilman hirveetä teorian pänttäämistä. Vaatii näin perfektionismiin taipuvalta paljon kun jotain ei tarvitse tietää miks näin tai muutenkin perinpohjin vaan asia vaan tehdään näin. Perusteluna koska pv. Ja kaikkea ei tarvitse tehdä todella hyvin vaan idea on se et oikein ja nopeesti tyylillä ja jäljellä ei ole niin väliä. Ehkä tää kehittää mua sit ihmisenä. Jo nytkin huomaan itsessäni muutosta. Osaan ottaa rennommin ja antaa muiden hoitaa asioita vaikka ajattelisinkin et ite osaan paremmin. Mitä sit jos menee pieleen, sit tehdään vaan uusiks. Mokaamiseen ei kuole, eikä sitä kukaan muista paitsi sinä itse. Parisuhteestakin olen oppinut sen, että pitää nauttia siitä mitä on. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä et kaikki lomat pitäisi vaan maata kullan kainalossa peiton alla vaan, että eletään yhdessä yhteistä arkea. Kaikkea mitä normaalitkin parit tekee vaan lyhyemmässä mittakaavassa ja arkiset asiat on suhteessa juuri ne parhaat ei ole mitään parempaa kun harjata yhdessä hampaita tai laittaa ruokaa. Se pitää muistaa sit kun asutaan yhdessä. Et arjesta tulee nauttia, sillä se ei ole itsestään selvyys. Joku toinen olisi valmis antamaan paljon, että saisi edes pestä hampaansa rakkaan kanssa. <3
Mennyt todella nopeesti tää AUK I. Takana jo 5 viikkoa ja huomenna alkaa kuudes ja toisiksi viimeinen tetsin merkeissä. Se tarkoittaa sitä et tuun kavamaan kiinni raipuun (raivaajanpuku), jotka käytiin tällä viikolla hakemassa. Tetsillä olis sit tarkotus raivata lentokentällä ja raivata ja raivata viel vähän lisää. Toivottavasti pysyy yhtä mielenkiintoisena kun on ollut tähönkin asti. Tätä varten käyty pari viikkoa erilaisia kursseja. Räjäyttäjä- (josta myös siviili pätevyys tulossa kun saan vaan 6kk työkokemusta ja sen tulen intin puolesta saamaan (: ) ja suluttamiskurssi, josta sain kurssin neljänneks parhaat arvosanat vaikka en edes ymmärtänyt puoliakaan kysymyksistä. Ja oli oikeesti tosi vaikee koe kun asiat oli sellasia jota meille ei oltu opetettu tai ne oli käyty sillei et "saatte tästä viel selkeen monisteen" joita ei koskaan näkynyt.
Tää viikko oli muutenkin tosi mielenkiintonen kun mun tehtävä oli toimia oppilasjohtajana eli mun tehtävään kuulu selvittää etukäteen kouluttajilta monelta ne haluu meidän kurssin olevan missä ja minkälaisessa varustuksessa, lisäksi pitää huoli et kaikki on paikalla oikeeseeen aikaan ja tehdä koulutuksen pitäjälle ilmoitus ja tarkistaa siivouspalvelun jälkeen, että tuvat oikeesti on siistit. Ja uskokaa tai älkää mä selvisin! Voittaja fiilis. Enkä ees (ainakaan omasta mielestäni) ollut huonoin oppilasjohtaja. Oltiin aina ajoissa ja oikeessa varustuksessa, enkä joutunut kun ekana päivänä tekeen uudestaan ilmoituksia kun sanoin jotenkin väärin. Ja nyt kouluttajat ainakin on huomannu mut (ei sillä, et joku kolmesta naisesta jäi huomaamatta) niin toivotaan et siit seuraa jotain hyvää.
Hassua miten normaalilta intti elämä tuntuu. Päivät seuraa toistaan samalla rutiinilla. Koulusta se ero et melkein joka päivä tehdään jotain uutta ja erilaista ja sun pitää sisäistää asioita ilman hirveetä teorian pänttäämistä. Vaatii näin perfektionismiin taipuvalta paljon kun jotain ei tarvitse tietää miks näin tai muutenkin perinpohjin vaan asia vaan tehdään näin. Perusteluna koska pv. Ja kaikkea ei tarvitse tehdä todella hyvin vaan idea on se et oikein ja nopeesti tyylillä ja jäljellä ei ole niin väliä. Ehkä tää kehittää mua sit ihmisenä. Jo nytkin huomaan itsessäni muutosta. Osaan ottaa rennommin ja antaa muiden hoitaa asioita vaikka ajattelisinkin et ite osaan paremmin. Mitä sit jos menee pieleen, sit tehdään vaan uusiks. Mokaamiseen ei kuole, eikä sitä kukaan muista paitsi sinä itse. Parisuhteestakin olen oppinut sen, että pitää nauttia siitä mitä on. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä et kaikki lomat pitäisi vaan maata kullan kainalossa peiton alla vaan, että eletään yhdessä yhteistä arkea. Kaikkea mitä normaalitkin parit tekee vaan lyhyemmässä mittakaavassa ja arkiset asiat on suhteessa juuri ne parhaat ei ole mitään parempaa kun harjata yhdessä hampaita tai laittaa ruokaa. Se pitää muistaa sit kun asutaan yhdessä. Et arjesta tulee nauttia, sillä se ei ole itsestään selvyys. Joku toinen olisi valmis antamaan paljon, että saisi edes pestä hampaansa rakkaan kanssa. <3
lauantai 21. syyskuuta 2013
AUK:n 1 tetsi ja gines
Huhu huh siitä on taas kaks viikkoa et olin lomilla. Mutta nyt on helppo hymyillä sillä perjantai pakollinen hölli-päivä (henkilökohtainen loma) (:
Tosiaan viime viikon maanantai alkoi viiden päivän tetsi. Hassua et meillä on ryhmät vaihtunut sillei, et oon ainut tyttö meidän ryhmässä kun p-kaudella oltiin kaikki samassa ryhmässä ja nukuttiin siis myös samassa teltassa. Mut oon positiivisesti yllättynyt miten hyvin pojat otti mut mukaan porukkaan tai siis ei kohdellu mua mitenkään erilailla kun muita poikia - mitä nyt ei tahtonu antaa mun kaivaa poteroa, mut ei se mua hirveesti haitannu vaikka niin hirveesti kuopan kaivamista rakastankin eli en d: ja sain paskimmat vartiovuorot joka yö (02.00-03.00 sai nukkua ennen ja jälkeen vaan pari tuntia) mut tuskin siitä johtui siitä et tyttö olen tai sit on miesten mieli erittäin kiero.
Sit keskiviikkona lähdin tetsiltä päiväksi pois kun lähdin kullan kanssa käymään ravintoterapeutilla keliakiasta. Oli kyl erittäin turha käynti. Tädiltä loppui sanottava siinä kohtaa kun totesin, et olen kymmenen vuotta elänyt keliaakikko perheessä ja musta tuntu muutenkin, et tiesin asiasta paljon enemmän kun se. Eikä kultakaan saanut siltä tädiltä kuulema hirveesti irti vaikka, raukan tietämys jäänyt siihen mitä meillä syödään. Mut on se niin sulonen kun oikeesti selvittänyt sairauden toteamisen jälkeen (hassua sanoa tosiaan et oon sairas... oon koko loppu ikäni sairas... vammainen... erilainen... näkyykö se musta ulospäin?... Noh tän kanssa mä nyt sit elän aina) paljon asioita netistä. <3
Ja mun pojatkin oli ihania kun tulin takasin ne oli saanut hamstrattua mulle taisteluvanukkaan! Koko tetsin huippukohta! :D
Tetsi päätty sit 27. kilsan marssiin, joka alkoi 01.30 yöllä. Oli yllättävän kevyt. Ajattelin, et se olis ollut hirveän rankka ja kolottais joka paikkaa ja pää halkeaisi kun olis henkisesti niin kovilla myös väsymyksen suhteen. Mut ei ainut mitä mulle tuli oli se, et jalat väsy ja vajaa kilsa ennne perille pääsyä alko tulemaan ensimmäinen rakko. Mulla oli tosi kivaa ja hauskinta oli se, et kun pojat väsy ja alko valittaa niin mä olin se joka pysty tarjoamaan, et mä voin kantaa sun tavarat (jostain kumman syystä tästä seurasi se, että valitus lakkas enkä mä saanut mitään kannettavaa -miehet ja niiden kunnia). Eikä sitä saa unohtaa et oltiin linjoista nopein ja aikaa meni vain vaivaiset 5tuntia (: Hyvä Raili (raivaajalinja) !
Tää viikko meni sit puolustusvoimien B-ajolupakurssilla ja nyt mä osaan peruuttaa isolla pakettiautolla, jossa on peräkärry perässä! Oon aika ylpeä itsestäni (: ja sit räjäytyskurssin suorittamista = leikittiin koko torstain muovailuvahalla :D mun sisäinen lapsi pääs valloilleen. Oon ilmiselvästi menettänyt jotain mun lapsuudessa kun äiti vei pienenä mun muovailuvahat kun söin ne.
Mutta juuh sellaista mun intti elämään. (: Vieläkään ei ole tullut sellaista fiilistä et olisin katunut inttiin lähtöä eivätkä aamut paina vaikka 1/13 yhdeksän kuukauden miehet lähti. Olin vaan iloinen meidän lämärien puolesta kun ne oli niin innoissaan. (: Ja mullakin se päivä vielä koittaa vaivaiset 271 aamua jäljellä.
itikat vähän tykkäs musta metsässä. Onneks nyt jo paljon parempi. (:
Tosiaan viime viikon maanantai alkoi viiden päivän tetsi. Hassua et meillä on ryhmät vaihtunut sillei, et oon ainut tyttö meidän ryhmässä kun p-kaudella oltiin kaikki samassa ryhmässä ja nukuttiin siis myös samassa teltassa. Mut oon positiivisesti yllättynyt miten hyvin pojat otti mut mukaan porukkaan tai siis ei kohdellu mua mitenkään erilailla kun muita poikia - mitä nyt ei tahtonu antaa mun kaivaa poteroa, mut ei se mua hirveesti haitannu vaikka niin hirveesti kuopan kaivamista rakastankin eli en d: ja sain paskimmat vartiovuorot joka yö (02.00-03.00 sai nukkua ennen ja jälkeen vaan pari tuntia) mut tuskin siitä johtui siitä et tyttö olen tai sit on miesten mieli erittäin kiero.
Sit keskiviikkona lähdin tetsiltä päiväksi pois kun lähdin kullan kanssa käymään ravintoterapeutilla keliakiasta. Oli kyl erittäin turha käynti. Tädiltä loppui sanottava siinä kohtaa kun totesin, et olen kymmenen vuotta elänyt keliaakikko perheessä ja musta tuntu muutenkin, et tiesin asiasta paljon enemmän kun se. Eikä kultakaan saanut siltä tädiltä kuulema hirveesti irti vaikka, raukan tietämys jäänyt siihen mitä meillä syödään. Mut on se niin sulonen kun oikeesti selvittänyt sairauden toteamisen jälkeen (hassua sanoa tosiaan et oon sairas... oon koko loppu ikäni sairas... vammainen... erilainen... näkyykö se musta ulospäin?... Noh tän kanssa mä nyt sit elän aina) paljon asioita netistä. <3
Ja mun pojatkin oli ihania kun tulin takasin ne oli saanut hamstrattua mulle taisteluvanukkaan! Koko tetsin huippukohta! :D
Tetsi päätty sit 27. kilsan marssiin, joka alkoi 01.30 yöllä. Oli yllättävän kevyt. Ajattelin, et se olis ollut hirveän rankka ja kolottais joka paikkaa ja pää halkeaisi kun olis henkisesti niin kovilla myös väsymyksen suhteen. Mut ei ainut mitä mulle tuli oli se, et jalat väsy ja vajaa kilsa ennne perille pääsyä alko tulemaan ensimmäinen rakko. Mulla oli tosi kivaa ja hauskinta oli se, et kun pojat väsy ja alko valittaa niin mä olin se joka pysty tarjoamaan, et mä voin kantaa sun tavarat (jostain kumman syystä tästä seurasi se, että valitus lakkas enkä mä saanut mitään kannettavaa -miehet ja niiden kunnia). Eikä sitä saa unohtaa et oltiin linjoista nopein ja aikaa meni vain vaivaiset 5tuntia (: Hyvä Raili (raivaajalinja) !
Tää viikko meni sit puolustusvoimien B-ajolupakurssilla ja nyt mä osaan peruuttaa isolla pakettiautolla, jossa on peräkärry perässä! Oon aika ylpeä itsestäni (: ja sit räjäytyskurssin suorittamista = leikittiin koko torstain muovailuvahalla :D mun sisäinen lapsi pääs valloilleen. Oon ilmiselvästi menettänyt jotain mun lapsuudessa kun äiti vei pienenä mun muovailuvahat kun söin ne.
Mutta juuh sellaista mun intti elämään. (: Vieläkään ei ole tullut sellaista fiilistä et olisin katunut inttiin lähtöä eivätkä aamut paina vaikka 1/13 yhdeksän kuukauden miehet lähti. Olin vaan iloinen meidän lämärien puolesta kun ne oli niin innoissaan. (: Ja mullakin se päivä vielä koittaa vaivaiset 271 aamua jäljellä.
:D
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Avaruus Vänrikki ja suuria muutoksi
Taas ollut pari viikkoa, ettei musta ole kuulunut mitään koska ginesviikonloppu enkä edelleenkään saa nettiä toimimaan kuin ainoastaan puhelimessa.
Tosiaan viime viikon tiistaina julkistettiin valinnat musta tuli avaruus vänrikki, toisin sanoen mut valittiin AUK:iin ja sain kusirajan (=hopeinen viiva arvomerkissä, josta myös nimi avaruus vänrikki kun näyttää ihan foliolta) : D Lisäks mut valittiin suorittamaan B-ajolupaa joka oikeuttaa ajamaan intin autolla (:
Kurssi alkoi kuntotesteillä ja cooperilla. Cooperia en, juossut sillä kolmen viikon flunssa oli viel päällä ja rupes pistään keuhkoista jo alku verkassa niin päätettiin kouluttajan kanssa et on parempi, että siirrän sen rästipäivälle, ettei mitään mene pysyvästi rikki. Lihaskuntotesteihin pystyin onneksi osallistumaan ja oli kiva huomata kehitystä tapahtuneen 6 viikossa edellisistä testeistä vaikka en ole harrastanut juuri liikuntaa vapaa-ajalla vaan ainoastaan sen mikä kuuluu palvelukseen (tavoitteena olisi kumminkin lisätä liikuntaa myös vapaa-aikaan, et mulla on mahdollisuuksia saavuttaa pataljoonan komentajan asettama tavoite meille, että jokainen kotiutuessaan juoksisi cooperissa vähintään 2600m).
Tää viikko oli sit täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta ei pv:n järjestämänä. Yksi meidän tuvan neljästä tytöstä sai lääkäriltä tuomion keskeyttämään palveluksen ja lähtemään kotiin. Seuraavana päivänä meitä olikin yhtäkkiä vain kolme ennen kuin kukaan ehti edes tajuta yhtään mitään. Samana iltana toinen sai sairaskohtauksen ja jouduttiin kutsumaan ambulanssi paikalle. Onneks ensihoitajat sai tilanteen paranemaan ja kamu sai jäädä kasarmille (:
Ja keskiviikkona sit osui tuomio omalle kohdalleni. Todella pelätty tieto. Mulla on keliakia. Hyvästi kaikki ihanat pastat ja pulla mössöt ja tervettuloa 300 päivää vemppaa (ja palvelusta tosiaan jäljellä 285 päivää). Ei voi muuta kun nauraa kun se lääkäri oli niin pihalla koko asiasta. Jos lähdetään siitä, et lääkäri saa antaa max 7+7 päivää vemppaa ja sen olis pitäny käydä mun kanssa vaan keskustelu siitä, et pystynkö jatkamaan palvelusta vai tarvitseeko mun lähteä kotiin sopeutumaan tilanteeseen. Ainut mitä se teki oli, et kysy et mitä sen pitäs tehdä. En sit viitsinyt mainita et keliakia syy kotiuttaa, koska en todellakaan aio jättää leikkiä kesken. Oon mä kumminkin elänyt 10 vuotta keliakia perheessä, joten tiedän mitä saan syödä ja mitä en. Eri asia on se kuinka helppoa toteuttaminen on kun mulla ei oo mitään oireita. Toisin sanoen voin syödä pitsan ihan hyvällä omallatunnolla ilman palautetta kropalta.
Ensi viikolla sit tetsi eikä tässä ole enään suunta kun ylöspäin (ainakin toivottavasti )
Tietoa keliakiasta kiinnostuneille
Tosiaan viime viikon tiistaina julkistettiin valinnat musta tuli avaruus vänrikki, toisin sanoen mut valittiin AUK:iin ja sain kusirajan (=hopeinen viiva arvomerkissä, josta myös nimi avaruus vänrikki kun näyttää ihan foliolta) : D Lisäks mut valittiin suorittamaan B-ajolupaa joka oikeuttaa ajamaan intin autolla (:
Kurssi alkoi kuntotesteillä ja cooperilla. Cooperia en, juossut sillä kolmen viikon flunssa oli viel päällä ja rupes pistään keuhkoista jo alku verkassa niin päätettiin kouluttajan kanssa et on parempi, että siirrän sen rästipäivälle, ettei mitään mene pysyvästi rikki. Lihaskuntotesteihin pystyin onneksi osallistumaan ja oli kiva huomata kehitystä tapahtuneen 6 viikossa edellisistä testeistä vaikka en ole harrastanut juuri liikuntaa vapaa-ajalla vaan ainoastaan sen mikä kuuluu palvelukseen (tavoitteena olisi kumminkin lisätä liikuntaa myös vapaa-aikaan, et mulla on mahdollisuuksia saavuttaa pataljoonan komentajan asettama tavoite meille, että jokainen kotiutuessaan juoksisi cooperissa vähintään 2600m).
Tää viikko oli sit täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta ei pv:n järjestämänä. Yksi meidän tuvan neljästä tytöstä sai lääkäriltä tuomion keskeyttämään palveluksen ja lähtemään kotiin. Seuraavana päivänä meitä olikin yhtäkkiä vain kolme ennen kuin kukaan ehti edes tajuta yhtään mitään. Samana iltana toinen sai sairaskohtauksen ja jouduttiin kutsumaan ambulanssi paikalle. Onneks ensihoitajat sai tilanteen paranemaan ja kamu sai jäädä kasarmille (:
Ja keskiviikkona sit osui tuomio omalle kohdalleni. Todella pelätty tieto. Mulla on keliakia. Hyvästi kaikki ihanat pastat ja pulla mössöt ja tervettuloa 300 päivää vemppaa (ja palvelusta tosiaan jäljellä 285 päivää). Ei voi muuta kun nauraa kun se lääkäri oli niin pihalla koko asiasta. Jos lähdetään siitä, et lääkäri saa antaa max 7+7 päivää vemppaa ja sen olis pitäny käydä mun kanssa vaan keskustelu siitä, et pystynkö jatkamaan palvelusta vai tarvitseeko mun lähteä kotiin sopeutumaan tilanteeseen. Ainut mitä se teki oli, et kysy et mitä sen pitäs tehdä. En sit viitsinyt mainita et keliakia syy kotiuttaa, koska en todellakaan aio jättää leikkiä kesken. Oon mä kumminkin elänyt 10 vuotta keliakia perheessä, joten tiedän mitä saan syödä ja mitä en. Eri asia on se kuinka helppoa toteuttaminen on kun mulla ei oo mitään oireita. Toisin sanoen voin syödä pitsan ihan hyvällä omallatunnolla ilman palautetta kropalta.
Ensi viikolla sit tetsi eikä tässä ole enään suunta kun ylöspäin (ainakin toivottavasti )
Tietoa keliakiasta kiinnostuneille
maanantai 26. elokuuta 2013
Kaasukammiota ja käsikranaatteja
Elikäs tällä viikolla oli Tetsi numero 2 ja ei voi muuta sanoa kuin, että oli aika ikimuistoinen. Päästiin kokeilemaan kaikkea todella jännää. (: Ja kaiken lisäks tämä erosi ja varmasti tulee eroamaan kaikista tetseistä sillä kouluttajat päätti et nukutaan kasarmilla yöt, ettei satu vahinkoja unen puutteen vuoksi. Normaalisti siis kaikki tetsi nukutaan teltassa. Niin ja keskiviikkona tosiaan tuli täyteen se naisellinen 45 päivää, eli enään en voi lähteä kotiin, kuin ainoastaan siviilipalvelukseen tai jos mun kuntoisuusluokka muuttuu.
Alku viikosta oli ATT (AmpumaTaitoTesti) ja pääsin siitä läpi, vaikken mikään mestariampuja ole,varsinkaan paineen alla. Kuntsaria ei siis sieltä tullut, mutta ei todellakaan haittaa olin niin iloinen siitä, että ylipäätään pääsi läpi ja viel reilusti.
Loppu viikosta oli vuorossa sit tetsi ja päästiin kokeilemaan mm kyynelkaasukonttissa varusteiden pitävyyttä. Mun kaasu naamari vuoti joten sain käytännössä kaksi kertaa kokeakuinka hirveää se on. Tyhmänä piti tietysti käydä kokeilemassa miltä se tuntuu täysin ilman varusteita ja voin kertoa, ettei todellakaan mukavalta. Sua vaan oksetti ja silmät ja nenä vuos ja kaikkialla missä oli paljasta ihoa kirveli ihan järjettömästi ja pahinta oli, ettei saanut raapia, ettei olo pahene. Mutta menisin kyl toisenkin kerran jos tilaisuus siihen tarjottaisiin. Masokisti, minäkö? Lisäks saatiin tuliradalla hypätä palavasta ikkunasta ja juosta palavan juoksuhaudan läpi yms. jännään.
Mut kuumottavinta oli ehdottomasti se, kun heitettiin ihan oikea käsikranaatti. Oottaa ahtaassa kontissa omaa vuoroaan ja sit kasata oikea käsikranaattin ja kävellä se kädessä 200m ja odottaa, et kouluttaja antaa luvan irrottaa sokan ja sit ne maailma pisimmät 2sekunttia kun pitelet varmistamatonta käsikranaatta käsissäs ja odotat kouluttajan lupaa heittää sen. Mutta tetsin jälkeen olikin sit todella voittaja fiilis kun kaikesta oli selvitty.
Olihan mulla sit ongelmia omasta takaa. Flunssa koko viikon ja se ihanasti meni keuhkoihin niin, että ei saanut henkeä varsinkaan pyöräillessä (edettiin siis tetsi pyörillä). Lämärit käski mut siitä Tevakselle (terveysasema) mut mun olis pitäny olla siel 7.15 ja koulutus alkoi 7.00 niin tottakai mä ennemmin menen koulutukseen : D noh ei ehkä ollut ihan fiksu veto kun tuuperruin pyörän selästä jo ensimmäisen kilometrin jälkeen kun happi loppu (ylämäkeä koko matka). Onneks yks ihana luutnantti ei pakottanut mua keskeyttään vaan soitti autokyydin,et pääsin koulutukseen ja toi pyörän myöhemmin perästä. Takaisin pääsinkin itse, kun sai rullailla alamäkeen.
Tiistaina sit on haaveetkaatuu-päivä = saadaan tietää palveluksen kesto ja koulutushaara. Toivottavasti sieltä AUK-paikka napsahtaa, siihen asti edetään suuressa jännityksessä.
Alku viikosta oli ATT (AmpumaTaitoTesti) ja pääsin siitä läpi, vaikken mikään mestariampuja ole,varsinkaan paineen alla. Kuntsaria ei siis sieltä tullut, mutta ei todellakaan haittaa olin niin iloinen siitä, että ylipäätään pääsi läpi ja viel reilusti.
Loppu viikosta oli vuorossa sit tetsi ja päästiin kokeilemaan mm kyynelkaasukonttissa varusteiden pitävyyttä. Mun kaasu naamari vuoti joten sain käytännössä kaksi kertaa kokeakuinka hirveää se on. Tyhmänä piti tietysti käydä kokeilemassa miltä se tuntuu täysin ilman varusteita ja voin kertoa, ettei todellakaan mukavalta. Sua vaan oksetti ja silmät ja nenä vuos ja kaikkialla missä oli paljasta ihoa kirveli ihan järjettömästi ja pahinta oli, ettei saanut raapia, ettei olo pahene. Mutta menisin kyl toisenkin kerran jos tilaisuus siihen tarjottaisiin. Masokisti, minäkö? Lisäks saatiin tuliradalla hypätä palavasta ikkunasta ja juosta palavan juoksuhaudan läpi yms. jännään.
Mut kuumottavinta oli ehdottomasti se, kun heitettiin ihan oikea käsikranaatti. Oottaa ahtaassa kontissa omaa vuoroaan ja sit kasata oikea käsikranaattin ja kävellä se kädessä 200m ja odottaa, et kouluttaja antaa luvan irrottaa sokan ja sit ne maailma pisimmät 2sekunttia kun pitelet varmistamatonta käsikranaatta käsissäs ja odotat kouluttajan lupaa heittää sen. Mutta tetsin jälkeen olikin sit todella voittaja fiilis kun kaikesta oli selvitty.
Olihan mulla sit ongelmia omasta takaa. Flunssa koko viikon ja se ihanasti meni keuhkoihin niin, että ei saanut henkeä varsinkaan pyöräillessä (edettiin siis tetsi pyörillä). Lämärit käski mut siitä Tevakselle (terveysasema) mut mun olis pitäny olla siel 7.15 ja koulutus alkoi 7.00 niin tottakai mä ennemmin menen koulutukseen : D noh ei ehkä ollut ihan fiksu veto kun tuuperruin pyörän selästä jo ensimmäisen kilometrin jälkeen kun happi loppu (ylämäkeä koko matka). Onneks yks ihana luutnantti ei pakottanut mua keskeyttään vaan soitti autokyydin,et pääsin koulutukseen ja toi pyörän myöhemmin perästä. Takaisin pääsinkin itse, kun sai rullailla alamäkeen.
Tiistaina sit on haaveetkaatuu-päivä = saadaan tietää palveluksen kesto ja koulutushaara. Toivottavasti sieltä AUK-paikka napsahtaa, siihen asti edetään suuressa jännityksessä.
Ja meillä on ilmeisesti älypunkat kun niiden pitäsi vastata puhelimeen. : D omani koulutus kesken.... Mut kerron teille heti kun saan sen onnistumaan <3
lauantai 10. elokuuta 2013
"Ollos huoleton poikas valveil on"
Viime viikonloppu gineksessä (=kiinniolo viikonloppu) ja nyt vihdoin lomilla. Pioneerinä. Heh. Tosiaan valat tuli tänään vannottua Maanpuolustusjuhlassa Keuruun keskuskentällä. Hassua, ettei ole enää alokas. Kun palaa lomilta pitäs osata ilmoittaa itsensä pioneerinä.
Kahteen viikkoon mahtuu paljon. 1 Tetsi (=taisteluharjoituis) siitä opin sen, että osaan tarvittaessa olla myös kärsivällinen ihminen (nimimerkillä 10 tuntia poteron kaivamista) ja sen, että mulla on moneen muuhun verrattuna erittäin hyvä väsymyksen sietokyky. Monet olivat tetsin toisen yön jälkeen niin väsyneitä, että eivät jaksaneet keskittyä ja fyysinen suorituskykykin laski, mutta minä pysyin suunnilleen samalla tasolla. Oli kiva huomata, että en enää ollutkaan se heikoimmasta päästä. Ei sillä oon aina pysynyt mukana ja jaksanut oman osani tehdä, mutta on se silti kiva huomata pärjäävänsä paremmin kun muut. Auttaa jaksamaan ja yrittämään vielä enemmän. Apumaharjoituksia, taisteluharjoitusta, liikuntakoulutusta, aselajivalintojen täyttöä.. Sellainen kaks viikkoa.
Keskiviikkona sit kävin tähystyksessä Jyväskylässä. Yyh oli yhtä hirveetä kuin muistin ja melkein alkoi jo toivomaan, että mulla todettais keliakia, ettei sama toistu jälleen kahden vuoden päästä. Toisaalta tottakai intissä olisi helpompi ilman erikoisruokavaliota ja ei tarvis viel miettiä mitä suuhunsa pistää, mutta se tähystys -.- Ainakin tähän mennessä tähystys ollut ehdottomasti pahin osa asepalvelusta. Tosiaan palvelukseksi se lasketaan ja piti olla siel intin kamoissa ja sotilaallinen käytös yritää muistaa koko ajan vaikka kuinka pahalta tuntu... Onneks on ohi nyt
Hmm ja tosiaan torstaina tuli kullan kanssa täyteen 5 vuotta yhteiseloa. Paljon ollaan nähty ja koettu yhdessä, mutta tää intti on jotain ihan uutta, kun päivässä on vaan muutama tunti kun kuulee toisesta jotain. Puhelinta saa käyttää vain klo 18-21 (ja minähän en siitä lipsu... gröhöm... mutta kuitenkin), niin kyl se vähän rajoittaa suhdetta. Samoin se, että lomilla on väsy niin ei jaksa kaikkea mitä on suunnitellut ja toivonut. Mutta toisaalta yllättävän hyvin ainakin itse siihen olen tottunut jo näin viiden viikon intin jälkeen, tai siis ei ole vielä tullut kiinni ollessa niin kova ikävä kun odotin aluks. Toivotaan, että jatkamme näin loppuun asti sillä tämä vuosi palkitaan sit sillä, että päästään (toivottavasti) muuttamaan yhteen Joensuuhun (: ja saa aloittaavillin opiskeluelämän. Hmm.. Hassua ajatella et ollaan oltu molemmat 14 kun alettiin seurustella ja minä sentin kultaa pidempi d: Mutta niin on elämä mennyt ja tulevia vuosia on toivottavasti viel monta lisää. Pitäkää meille peukkuja.
Pioneeri "Santis" kiittää ja kuittaa
Kahteen viikkoon mahtuu paljon. 1 Tetsi (=taisteluharjoituis) siitä opin sen, että osaan tarvittaessa olla myös kärsivällinen ihminen (nimimerkillä 10 tuntia poteron kaivamista) ja sen, että mulla on moneen muuhun verrattuna erittäin hyvä väsymyksen sietokyky. Monet olivat tetsin toisen yön jälkeen niin väsyneitä, että eivät jaksaneet keskittyä ja fyysinen suorituskykykin laski, mutta minä pysyin suunnilleen samalla tasolla. Oli kiva huomata, että en enää ollutkaan se heikoimmasta päästä. Ei sillä oon aina pysynyt mukana ja jaksanut oman osani tehdä, mutta on se silti kiva huomata pärjäävänsä paremmin kun muut. Auttaa jaksamaan ja yrittämään vielä enemmän. Apumaharjoituksia, taisteluharjoitusta, liikuntakoulutusta, aselajivalintojen täyttöä.. Sellainen kaks viikkoa.
Keskiviikkona sit kävin tähystyksessä Jyväskylässä. Yyh oli yhtä hirveetä kuin muistin ja melkein alkoi jo toivomaan, että mulla todettais keliakia, ettei sama toistu jälleen kahden vuoden päästä. Toisaalta tottakai intissä olisi helpompi ilman erikoisruokavaliota ja ei tarvis viel miettiä mitä suuhunsa pistää, mutta se tähystys -.- Ainakin tähän mennessä tähystys ollut ehdottomasti pahin osa asepalvelusta. Tosiaan palvelukseksi se lasketaan ja piti olla siel intin kamoissa ja sotilaallinen käytös yritää muistaa koko ajan vaikka kuinka pahalta tuntu... Onneks on ohi nyt
Hmm ja tosiaan torstaina tuli kullan kanssa täyteen 5 vuotta yhteiseloa. Paljon ollaan nähty ja koettu yhdessä, mutta tää intti on jotain ihan uutta, kun päivässä on vaan muutama tunti kun kuulee toisesta jotain. Puhelinta saa käyttää vain klo 18-21 (ja minähän en siitä lipsu... gröhöm... mutta kuitenkin), niin kyl se vähän rajoittaa suhdetta. Samoin se, että lomilla on väsy niin ei jaksa kaikkea mitä on suunnitellut ja toivonut. Mutta toisaalta yllättävän hyvin ainakin itse siihen olen tottunut jo näin viiden viikon intin jälkeen, tai siis ei ole vielä tullut kiinni ollessa niin kova ikävä kun odotin aluks. Toivotaan, että jatkamme näin loppuun asti sillä tämä vuosi palkitaan sit sillä, että päästään (toivottavasti) muuttamaan yhteen Joensuuhun (: ja saa aloittaa
Pioneeri "Santis" kiittää ja kuittaa
lauantai 27. heinäkuuta 2013
Majohajo ja evakuointia
Lomilla jälleen. Hassua, kun kiinni tuli oltua vaan neljä päivää ihan lusmuilua tällainen. Onneks ens viikonloppu VAO niin saa olla sit kaks viikko putkeen d: nooh katsotaan mitä mieltä siitä on ens viikonloppuna kun muut lähtee ja meidän yksikkö jää palloilemaan kassulle.
Tiistaina meillä oli lihaskunto testit, jotka meni kyl todella huonosti verrattuna siihen mitä joskus olen saanut. . Ainut ylpeyden aihe oli se, et sain 15 miesten punnerusta kun aikaisemmin kun oon yrittänyt niin oon saanu korkeintaan 5 koska tekniikka kusee. Loppu päivä menikin sit metsässä taisteluharjoituksissa. Niih ja kävin kuuntelemassa labra tuloksia kun jälleen keliakia tutkimuksia. Vasta-aineet edelleen erittäin korkealla ja parin viikon päästä sit tähystyksiin -.- yöh. Noh toivottavasti ei löydy mitään (taaskaan) et saan ilman mitään suuria keskusteluja jatkaa palveluksen loppuun. Sillä jos keliakia nyt todetaan se voi olla syy kotiuttamiseen. Ei kiva yhtään -.-
Keskiviikkona meillä oli sit uimataitotestit tai siis katsottiin kuinka moni pystyy uimaan 200m eli pohjoismaisen uimataitovaatimuksen. Hidasteena tietysti oli se, että tämä piti suorittaa järvessä niin oli vähän kylmähköä. Yllätyin miten moni ei pystynyt uimaan tuota matkaa tai sit ne vaan lusmuili, mutta silti aika säälittävää sanoisin d:
Illalla sit lähettiin MajoHajoon (majoittumisharjoitus) ja vaikka kuinka partiolainen olen ja osaan kaminateltan pystyttää ja saada 10-v tekemään sen hyvin niin meidän Vänrikille kelpas vasta kolmas versio teltasta. (toisaalta muilla ryhmillä se oli neljäs tai viides niin kai meillä meni ihan hyvin.) Hassua kun porukka oli niin uutuuden viehätyksessa teltassa nukkumisesta ja sit aamulla kiros kuinka joku käpy oli estänyt nukkumasta ja, ettei enään ikinä halua telttailla. Ja mä nukuin todella hyvin (: melkein kuin olis kotiin päässyt.
Torstaina sit tuntukin ensimmäisen kerran siltä mitä oletin intin olevan: Koko ajan vedetään kovallla sykkeellä fyysisissä rajoissa niin, että ottaa itsensä kanssa yhteen, ettei pää petä ennen kroppaa ja luovuta. ( en siis osaa pukea tätä sanoiksi mutta toivottavasti ymmärrät idean)... Tosiaan aamupäivä syöksyttiin metsässä ja sit iltapäiväivällä evakuoitiin toisiamme. Suomeksi siis raahasimme toisiamme sille, että molemmilla on vajaa 10 kiloo tavaraa joku 30 metrin matka. Voin sanoa, että toivon todella, ettei mun taistelupari ota niin pahaa osumaa, jos sotaan joudutaan, että siltä lähtee taju, mutta on hengissä. Sillä tulituksen alla on erittäin raskas raahata toista perässään edes se 30m puhumatttakaan pidemmistä matkoista. Monet pojatkin totes et sotatilanteessa vois kahteen kertaa miettiä, että jättääkö kaverin siihen ja pelastautuu itse vai tappaako molemmat siinä kun yrittää saada puoli kuolleen kaverin turvaan. Mutta noh toivotaan, ettei sitä ratkaisua koskaan tarvitse tehdä.
Perjantain oli kyllä kanssa aika mielekiintoinen kun oli Schmanrdeninpäivän juhla. Seistiin 30 asteen helteessä puolitoista tuntia hiekkakentällä asennossa tai levossa. Oli toisenlaista mielen koitttelua kun porukkaa lakoaa vieressä. Saldona 9 suoriltajaloilta pyörtynyttä ja monia kymmeniä, jotka käveli omin jaloin rivistä pois ja istui hetken varjossa ja joi vettä. Itse selvisin koko juhlan. Hyvä minä! (:
Nyt vaan jalat vähän hellänä, mutta ehkä valapäivänä ei tunnu enään niin pahalta seistä.
Juuh sellaista mulle tällä kertaa (: Vieläkään ei todellakaan kaduta, että lähti ja sitä mieltä olen et kaikille ihmisille tekis hyvää edes kokeilla intti elämää. Oppis miten kuuluu liikkua ja syödä ja huoltaa itseään ja varusteitaan. Mutta nyt LEPO ~ TAUKO PAIKALLA!
lehtijuttua perjantailta :D
Tiistaina meillä oli lihaskunto testit, jotka meni kyl todella huonosti verrattuna siihen mitä joskus olen saanut. . Ainut ylpeyden aihe oli se, et sain 15 miesten punnerusta kun aikaisemmin kun oon yrittänyt niin oon saanu korkeintaan 5 koska tekniikka kusee. Loppu päivä menikin sit metsässä taisteluharjoituksissa. Niih ja kävin kuuntelemassa labra tuloksia kun jälleen keliakia tutkimuksia. Vasta-aineet edelleen erittäin korkealla ja parin viikon päästä sit tähystyksiin -.- yöh. Noh toivottavasti ei löydy mitään (taaskaan) et saan ilman mitään suuria keskusteluja jatkaa palveluksen loppuun. Sillä jos keliakia nyt todetaan se voi olla syy kotiuttamiseen. Ei kiva yhtään -.-
Keskiviikkona meillä oli sit uimataitotestit tai siis katsottiin kuinka moni pystyy uimaan 200m eli pohjoismaisen uimataitovaatimuksen. Hidasteena tietysti oli se, että tämä piti suorittaa järvessä niin oli vähän kylmähköä. Yllätyin miten moni ei pystynyt uimaan tuota matkaa tai sit ne vaan lusmuili, mutta silti aika säälittävää sanoisin d:
Illalla sit lähettiin MajoHajoon (majoittumisharjoitus) ja vaikka kuinka partiolainen olen ja osaan kaminateltan pystyttää ja saada 10-v tekemään sen hyvin niin meidän Vänrikille kelpas vasta kolmas versio teltasta. (toisaalta muilla ryhmillä se oli neljäs tai viides niin kai meillä meni ihan hyvin.) Hassua kun porukka oli niin uutuuden viehätyksessa teltassa nukkumisesta ja sit aamulla kiros kuinka joku käpy oli estänyt nukkumasta ja, ettei enään ikinä halua telttailla. Ja mä nukuin todella hyvin (: melkein kuin olis kotiin päässyt.
Torstaina sit tuntukin ensimmäisen kerran siltä mitä oletin intin olevan: Koko ajan vedetään kovallla sykkeellä fyysisissä rajoissa niin, että ottaa itsensä kanssa yhteen, ettei pää petä ennen kroppaa ja luovuta. ( en siis osaa pukea tätä sanoiksi mutta toivottavasti ymmärrät idean)... Tosiaan aamupäivä syöksyttiin metsässä ja sit iltapäiväivällä evakuoitiin toisiamme. Suomeksi siis raahasimme toisiamme sille, että molemmilla on vajaa 10 kiloo tavaraa joku 30 metrin matka. Voin sanoa, että toivon todella, ettei mun taistelupari ota niin pahaa osumaa, jos sotaan joudutaan, että siltä lähtee taju, mutta on hengissä. Sillä tulituksen alla on erittäin raskas raahata toista perässään edes se 30m puhumatttakaan pidemmistä matkoista. Monet pojatkin totes et sotatilanteessa vois kahteen kertaa miettiä, että jättääkö kaverin siihen ja pelastautuu itse vai tappaako molemmat siinä kun yrittää saada puoli kuolleen kaverin turvaan. Mutta noh toivotaan, ettei sitä ratkaisua koskaan tarvitse tehdä.
Perjantain oli kyllä kanssa aika mielekiintoinen kun oli Schmanrdeninpäivän juhla. Seistiin 30 asteen helteessä puolitoista tuntia hiekkakentällä asennossa tai levossa. Oli toisenlaista mielen koitttelua kun porukkaa lakoaa vieressä. Saldona 9 suoriltajaloilta pyörtynyttä ja monia kymmeniä, jotka käveli omin jaloin rivistä pois ja istui hetken varjossa ja joi vettä. Itse selvisin koko juhlan. Hyvä minä! (:
Nyt vaan jalat vähän hellänä, mutta ehkä valapäivänä ei tunnu enään niin pahalta seistä.
Juuh sellaista mulle tällä kertaa (: Vieläkään ei todellakaan kaduta, että lähti ja sitä mieltä olen et kaikille ihmisille tekis hyvää edes kokeilla intti elämää. Oppis miten kuuluu liikkua ja syödä ja huoltaa itseään ja varusteitaan. Mutta nyt LEPO ~ TAUKO PAIKALLA!
lehtijuttua perjantailta :D
perjantai 19. heinäkuuta 2013
Opettelua intti elämään
Tosiaan en saanut nettiä toimimaan kasarmilla ja yleiset koneet olivat niin hitaita ja aina varattuja niin on postaaminen jäänyt.
Tosiaan astuin palvelukseen 8.7 ja nyt ensimmäisillä lomilla (:
Meitä on tuvassa 5 naista ja tunnelma mitä parhain, ainakin näin ensimmäisen kahden viikon jälkeen ja pojatkin pikku hiljaa lämpenee ajatukselle, että me ollaan siellä ja ihan tosissamme ja ihmisiä niinkuin hekin d: Enää ei olla joku kummallinen muukalaislegioona vaan osa porukkaa vaikkakin vielä se heikompi ja naiselllisempi...
Neljä ekaa päivää oli kyllä aika hirveitä kun istuttiin joko oppitunneilla tai tuvassa kun ei saatu poistua edes lenkille tai punttisalille puhumattakaan sotkusta.
Tää viikko onneks saatiin tehdä ja remuta jo melkein kun oikeet sotilaat. Ampuma harjoittelu, coooperi, taisteluharjoutksia ja ensimmäinen marssi. Ja minä viihdyn d:
Lisäksi olen varmaan erittäin outo tapaus kun mun mielestä parasta on sulkeisharjoitukset :D
Mä niin nautin kun pitää pitää itsensä kurissa, ettei pyyhi esim kutittavia hiuksia pois naamalta ja opetellaan kääntymään ja marssimaan tahdissa.
Innolla odotan jatkoa (: mut ehkä pitää muistaa myös erään viisaan ihmisen neuvo, ettei ole intissä jos ei koskaan vituta. Ja varmasti tulee viel niitä hetkiä jolloin ei yksinketaisesti jaksa tai kiinnosta joku. Mutta vielä ainakaan ei kaduta ja tunnen suurta nautintoa kun saan rasittaa itseäni oikein kunnolla, koska olen niin mukavuudenhaluinen, etten mitenkään saisi itseäni yksin niin hyvin liikkeelle ja kuriin. Ehkä mä opin jotain hyödyllisiä taitoja siviiliinkiin kuten petaamaan sängyn tai käymään oikeesti kunnon lenkkeillä, enkä vaan kevyillä lönkyttely juoksuilla (nimimerkillä cooperin liian kevyt aloitus)
Mut tänään on loma ja aika pitää grepat :D Maanantaina sit takaisin kurkkusalaatti kansaan nam nam (:
Tosiaan astuin palvelukseen 8.7 ja nyt ensimmäisillä lomilla (:
Meitä on tuvassa 5 naista ja tunnelma mitä parhain, ainakin näin ensimmäisen kahden viikon jälkeen ja pojatkin pikku hiljaa lämpenee ajatukselle, että me ollaan siellä ja ihan tosissamme ja ihmisiä niinkuin hekin d: Enää ei olla joku kummallinen muukalaislegioona vaan osa porukkaa vaikkakin vielä se heikompi ja naiselllisempi...
Neljä ekaa päivää oli kyllä aika hirveitä kun istuttiin joko oppitunneilla tai tuvassa kun ei saatu poistua edes lenkille tai punttisalille puhumattakaan sotkusta.
Tää viikko onneks saatiin tehdä ja remuta jo melkein kun oikeet sotilaat. Ampuma harjoittelu, coooperi, taisteluharjoutksia ja ensimmäinen marssi. Ja minä viihdyn d:
Lisäksi olen varmaan erittäin outo tapaus kun mun mielestä parasta on sulkeisharjoitukset :D
Mä niin nautin kun pitää pitää itsensä kurissa, ettei pyyhi esim kutittavia hiuksia pois naamalta ja opetellaan kääntymään ja marssimaan tahdissa.
Innolla odotan jatkoa (: mut ehkä pitää muistaa myös erään viisaan ihmisen neuvo, ettei ole intissä jos ei koskaan vituta. Ja varmasti tulee viel niitä hetkiä jolloin ei yksinketaisesti jaksa tai kiinnosta joku. Mutta vielä ainakaan ei kaduta ja tunnen suurta nautintoa kun saan rasittaa itseäni oikein kunnolla, koska olen niin mukavuudenhaluinen, etten mitenkään saisi itseäni yksin niin hyvin liikkeelle ja kuriin. Ehkä mä opin jotain hyödyllisiä taitoja siviiliinkiin kuten petaamaan sängyn tai käymään oikeesti kunnon lenkkeillä, enkä vaan kevyillä lönkyttely juoksuilla (nimimerkillä cooperin liian kevyt aloitus)
Mut tänään on loma ja aika pitää grepat :D Maanantaina sit takaisin kurkkusalaatti kansaan nam nam (:
lauantai 6. heinäkuuta 2013
Yksin
Vaikka viimeisen viikon on ollut ihmisten ympäröimänä niin aina kun jää yksin tuntuu yksinäisemmältä kuin koskaan. Tuntuu, kuin istuis yksin kivellä keskellä järvee ja pitäis päättää minne rannalle yrittää, vaikka kaikki on liian kaukana, lähes tavoittamattomissa.
Suomeksi siis opiskelupaikkakriisi. Mun ei pitänyt saada mistään opiskelupaikkaa mun niin tavallisen tylsissä keskivertopapereilla. Mut kuinkas kävikään mulla on kolmesta eri yliopistosta paikka ja amk:sta ykkösvaihtoehdosta...
Ei tässä muuten mitään ongelmaa olis, mut ainut minne en päässyt (ja jäi ketuttavan 10 pisteen päähän) oli Helsingin biologian laitos, jonne olisin eniten halunnut. Nyt mun pitäs sit siis valita kahdesta yhtä hyvästä kakkosvaihtoehdosta toinen ja se päätös on mun yksin tehtävä. Lähdenkö Joensuuhun lukemaan metsätieteitä vai Ouluun biologiaa?
Mä oon aina ollut niin määrä tietoinen ihminen: tiesin ekalla jo, että menen lukioon tai siis, että haluan olla prinsessa = tanssia wanhat (myöhemmin sitten selvisi, että sitä varten pitää mennä lukioon). Olin seiskalla kun päätin, että musta tulee hävittäjälentäjä tai ainakin, että kävisin intin. Päästä huutamaan päätä pidemmille miehille ja kaikki tottelee <3 Hah kaks aamua ja sit saa nähdä, että kuka huutaa ja kenelle : D Oivoivoi tämä jäärä punnertaa varmaan monen monta kertaa...
Mutta nyt kun pitäis tietää, että mitä teen vuoden päästä oon ihan eksyksissä kun en Helsinkiin päässytkään. Yhden paperilapun lähettäminen vaikuttaa mun koko elämään ja se päätös pitäis tehä parissa viikossa. Ensimmäistä kertaa mä oon epävarma mitä haluan tulevaisuudelta ja siks mua pelottaa.... Jos valitsen väärin?
Miks joku ei vois päättää mun puolesta? Olis joku muu, jota sit syyttää d:
Ehkä mulla on vaan väärä asenne... Pitäs suhtautua niin, että mitä valitsenkaan niin tuski tuun tekemään sitä koko loppu elämääni kun eiks se oo, et nykyään jokaisella on keskimäärin joku kolme ammattia elämänsä aikana? Valitsen mitä tahansa haaveilen kumminkin sen toisen vaihtoehdon perään koko loppu elämäni, että mitä VOISIN nyt olla.
Mun pitää vaan tehdä se päätös ja tyytyä siihen kun se päätös on mun YKSIN.
Suomeksi siis opiskelupaikkakriisi. Mun ei pitänyt saada mistään opiskelupaikkaa mun niin tavallisen tylsissä keskivertopapereilla. Mut kuinkas kävikään mulla on kolmesta eri yliopistosta paikka ja amk:sta ykkösvaihtoehdosta...
Ei tässä muuten mitään ongelmaa olis, mut ainut minne en päässyt (ja jäi ketuttavan 10 pisteen päähän) oli Helsingin biologian laitos, jonne olisin eniten halunnut. Nyt mun pitäs sit siis valita kahdesta yhtä hyvästä kakkosvaihtoehdosta toinen ja se päätös on mun yksin tehtävä. Lähdenkö Joensuuhun lukemaan metsätieteitä vai Ouluun biologiaa?
Mä oon aina ollut niin määrä tietoinen ihminen: tiesin ekalla jo, että menen lukioon tai siis, että haluan olla prinsessa = tanssia wanhat (myöhemmin sitten selvisi, että sitä varten pitää mennä lukioon). Olin seiskalla kun päätin, että musta tulee hävittäjälentäjä tai ainakin, että kävisin intin. Päästä huutamaan päätä pidemmille miehille ja kaikki tottelee <3 Hah kaks aamua ja sit saa nähdä, että kuka huutaa ja kenelle : D Oivoivoi tämä jäärä punnertaa varmaan monen monta kertaa...
Mutta nyt kun pitäis tietää, että mitä teen vuoden päästä oon ihan eksyksissä kun en Helsinkiin päässytkään. Yhden paperilapun lähettäminen vaikuttaa mun koko elämään ja se päätös pitäis tehä parissa viikossa. Ensimmäistä kertaa mä oon epävarma mitä haluan tulevaisuudelta ja siks mua pelottaa.... Jos valitsen väärin?
Miks joku ei vois päättää mun puolesta? Olis joku muu, jota sit syyttää d:
Ehkä mulla on vaan väärä asenne... Pitäs suhtautua niin, että mitä valitsenkaan niin tuski tuun tekemään sitä koko loppu elämääni kun eiks se oo, et nykyään jokaisella on keskimäärin joku kolme ammattia elämänsä aikana? Valitsen mitä tahansa haaveilen kumminkin sen toisen vaihtoehdon perään koko loppu elämäni, että mitä VOISIN nyt olla.
Mun pitää vaan tehdä se päätös ja tyytyä siihen kun se päätös on mun YKSIN.
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Läksiäis tunnelmia
Kun en nyt oikein tiedä miten tämän aloittaisin vaikka olis niin paljon sanottavaa aloitan toteamalla, että tänään ensimmäinen rehellinen lomapäivä ja STJ 7! Viikon päästä olen ihan paniikissa (en tosiaan ole jo nyt) :O
Mutta tosiaan viikonloppuun...
Idea oli alunperin istua perjantai-ilta meidän mökillä kaveriporukalla. Vois sanoo et oli aika täydellistä: kesä ilta, mahtavia ihmisiä, terassilla istumista ja grillailua, uusia tuttavuuksia (kulta toi muutaman kaverinsa mukanaan), hyvää musaa<3 (kiitos Ainon), välillä syvällisiä vakavia keskusteluja, mut pääosin naurua. On mulla kyl ihan parhaat kaverit <3
Niih ja sit tohon alunperin sanaan takaisin. Se perjantai-ilta meinaan vähän venähti d: Lauantai meni aamusaunassa ja heräillessä, sekä pitsalla. Sunnuntai puolestaan taas yhdessä syömällä ja rannalla istumisella, sekä katsomassa kesäteatteria, jossa meidän porukan ehdoton tuleva tähtinäyttelijä esiintyi! Illan kruunas viel se, että mentiin pelaileen rantalenttistä. Just tällänen kesän kuuluu olla lämmintä, hyvä seura, naurua, kädet mustelmilla pelaamisesta ja sitä et on hyvä olla just siinä hetkessä.
Mun tulee niin ikävä kaikkia rakkaita, kun ne lähtee opiskelemaan niin eri puolille Suomea, ja mä tuun oleen niin kiinni tossa intti-jutussa, et saa nähdä millon nähdään taas tollei koko porukka...
Onneks edes kulta jää ainakin puoleks vuodeks tohon lähelle niin pystyy näkemään ees sitä kohtuu paljon verrattuna muihin siviiliin jääviin rakkaisiin...
Kiitos murut näitä mä tarviin! <3
Mutta tosiaan viikonloppuun...
Idea oli alunperin istua perjantai-ilta meidän mökillä kaveriporukalla. Vois sanoo et oli aika täydellistä: kesä ilta, mahtavia ihmisiä, terassilla istumista ja grillailua, uusia tuttavuuksia (kulta toi muutaman kaverinsa mukanaan), hyvää musaa<3 (kiitos Ainon), välillä syvällisiä vakavia keskusteluja, mut pääosin naurua. On mulla kyl ihan parhaat kaverit <3
Niih ja sit tohon alunperin sanaan takaisin. Se perjantai-ilta meinaan vähän venähti d: Lauantai meni aamusaunassa ja heräillessä, sekä pitsalla. Sunnuntai puolestaan taas yhdessä syömällä ja rannalla istumisella, sekä katsomassa kesäteatteria, jossa meidän porukan ehdoton tuleva tähtinäyttelijä esiintyi! Illan kruunas viel se, että mentiin pelaileen rantalenttistä. Just tällänen kesän kuuluu olla lämmintä, hyvä seura, naurua, kädet mustelmilla pelaamisesta ja sitä et on hyvä olla just siinä hetkessä.
Mun tulee niin ikävä kaikkia rakkaita, kun ne lähtee opiskelemaan niin eri puolille Suomea, ja mä tuun oleen niin kiinni tossa intti-jutussa, et saa nähdä millon nähdään taas tollei koko porukka...
Onneks edes kulta jää ainakin puoleks vuodeks tohon lähelle niin pystyy näkemään ees sitä kohtuu paljon verrattuna muihin siviiliin jääviin rakkaisiin...
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Girly girl
Jotenkin alkaa tämä inttiin lähtö vaikuttaa mun alitajuntaankin. Haaveilen ja innostun kaikesta tyttömäisestä: mulla on tällä hetkellä pisimmät kynnet mitä varmaan puoleentoista vuoteen, oon innostunut kokeilemaan kampauksia, kun on taas pitkät hiukset (vaikka lopputulos on aina se, että lähden ulos hiukset ponnarilla niskassa tai suttuisasti ylös kasattuna). Haluaisin ostaa hirveesti kaikkia koruja, mutta kun ei uskalla, kun ajattelee "mulle tulee seuraavan vuoden aikana todella vähän tilaisuuksia käyttää koruja ja jos mun tyyli ja maku muuttuu enkä halua sit enään käyttää pieniä siroja koruja". Huokaus.
Vaikka mulle ei tuota ongelmaa elää viikkoa metsässä ja koluta mutaisena ojanpohjia, niin silti ei musta tule mitään poikatyttö, joka kulkee reisitaskuhousuissa ja miesten t-paidoissa. Tai ei sitä tiedä. Ehkä armeija tappaa mun naisellisuuden rippeet ja sit en halua enään pukeutua pitsipaitaan ja kynähameeseen ja kulkea kunnon koroissa... Epäilen. Oletan et mun halu pukeutua naisellisemmin korostuu entisestään. Arkena mä normaalisti en jaksa panostaa sen enempää, kuin vähän laittaa hiuksia, heittää farkut ja topin päälle ja vähän ripsaria ja valmis. Silti rakastan yli kaiken lähteä jonnekin juhliin tai ulos yöelämään kun on vihdoinkin syy laittaa itseään. Voi varata tunnin-puolitoista vain itselleen ja sille, että saa hiukset ja meikit kohdalleen. Miettiä jokaisen yksityiskohdan koruineen asusteineen.
Saa nähdä miten intti vuosi tulee mun naisellisuutta muuttamaan (jos nyt muuttaa ollenkaan). Ehkä musta tulee meidän parisuhteen äijä (noh eihän sellaista meidän suhteessa kyllä vielä olekaan) tai sit se, että olen yksi muista jätkistä intissä korostaa sitä, että haluan olla pieni ja hento nainen kotona ja käpertyä vain kullan kainaloon ja olla siinä turvassa maailmalta. Saa nähdä mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, mutta sen tiedän, että vielä ennen inttiin lähtöä haluan lakata mun ennätyspitkät kynnet punaisella kynsilakalla, pukea ylleni upouudet pitsisortsit ja korkokengät, laittaa hiukset ja naama ja tanssia koko sydämeni kyllyydestä.
Vaikka mulle ei tuota ongelmaa elää viikkoa metsässä ja koluta mutaisena ojanpohjia, niin silti ei musta tule mitään poikatyttö, joka kulkee reisitaskuhousuissa ja miesten t-paidoissa. Tai ei sitä tiedä. Ehkä armeija tappaa mun naisellisuuden rippeet ja sit en halua enään pukeutua pitsipaitaan ja kynähameeseen ja kulkea kunnon koroissa... Epäilen. Oletan et mun halu pukeutua naisellisemmin korostuu entisestään. Arkena mä normaalisti en jaksa panostaa sen enempää, kuin vähän laittaa hiuksia, heittää farkut ja topin päälle ja vähän ripsaria ja valmis. Silti rakastan yli kaiken lähteä jonnekin juhliin tai ulos yöelämään kun on vihdoinkin syy laittaa itseään. Voi varata tunnin-puolitoista vain itselleen ja sille, että saa hiukset ja meikit kohdalleen. Miettiä jokaisen yksityiskohdan koruineen asusteineen.
Saa nähdä miten intti vuosi tulee mun naisellisuutta muuttamaan (jos nyt muuttaa ollenkaan). Ehkä musta tulee meidän parisuhteen äijä (noh eihän sellaista meidän suhteessa kyllä vielä olekaan) tai sit se, että olen yksi muista jätkistä intissä korostaa sitä, että haluan olla pieni ja hento nainen kotona ja käpertyä vain kullan kainaloon ja olla siinä turvassa maailmalta. Saa nähdä mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, mutta sen tiedän, että vielä ennen inttiin lähtöä haluan lakata mun ennätyspitkät kynnet punaisella kynsilakalla, pukea ylleni upouudet pitsisortsit ja korkokengät, laittaa hiukset ja naama ja tanssia koko sydämeni kyllyydestä.
torstai 13. kesäkuuta 2013
Metsäprinsessa
Taas tälläinen fiilistely postaus. Kohta kaikki (jopa minä) luulee, et mun elämä on täydellistä:
Mä sain valintakirjeen Joensuun metsätieteellisestä! Mun oli suunnitelmissa panostaa pääsykokeisiin keskiverto kirjoitusmenestyksen takia, mut pistin näkäjään paremmaks kun luulin: 103 pääsykokeisiin osallistuneista 10 parheiten suoriutunutta pääsee pelkillä valintakoepisteillä sisään ja MINÄ olin yksi niistä kymmenestä :o Hurjaa! Niin mahtava fiilis et en tahtois odotaa syksyä, että pääsen opiskelemaan, paitsi että en ole menossa syksyllä vaan vasta vuoden päästä. Jotekin opiskelu tuntuu paljon todellisemmalta ja ajankohtaisemmalta nyt vaikka intin alkuun ei ole kuin kolme ja puoli viikkoa.
Mutta nyt mun elämä on todellakin helpottunut. Mulla on varma opiskelu paikka intin jälkeen, ehkä jopa paras mahdollinen, sillä koko ajan enemmän houkuttaa tuo metsätieteellinen. Toivotaan ettei enempää hyväksymis kirjeitä tulisi, sillä jos mut valittais myös lukeen bilsaa olisin todella vaikean päätöksen edessä. Biologiasta olen haaveillut yläasteelta asti ja panostanut siihen lukiossa ja pääsykokeissa todella paljon, niin toisaalta tuntuu, et luovutan jos en lähde sitä lukemaan jos siihen mahdollisuus aukeaa. Sanoihan mun ihana bilsan opettajakin, et mulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin mennä lukeen bilsaa Helsinkiin ja sit tulla kertomaan kuinka hienoa siellä on.
Äh! Taas sorrun stressaamaan asioita ennen aikojaan. Mut on hyväksytty vasta yhteen kouluun, mikä on huippu juttu. Mulla on ennnen opiskelujen aloittamista vuosi aikaa miettiä lopullista valintaani, että haluanko tehdä sitä mistä otin opiskelupaikan vastaan vai jotain ihan muuta. Ehkä musta tulee isona viittomakielen tulkki tai lääkäri (joka vannoin että on viimeinen ammatti mulle) ehkä se prinsessa, joka musta vielä kuusi vuotiaana piti tulla. Prinsessa, jolla oli prinssi ja linnan paikka katsottu valmiiksi ja isä rakentaisi kaiken. Minun pikku prinsessan ei tarvitsisi tehdä muuta kuin kulkea näteissä mekoissa pitkin linnan käytäviä ja tehdä niinkuin itseään huvittaa. Ehkä minun pitäisi ajatella taas niinkuin 6-vuotias minä: Kaikki on mahdollista kun niin päättää ja itse voi tehdä mitä vain kun on isi (tai joku muu) kenen puoleen kääntyä kun kohdataan jotain liian vaikeaa yksin selvitettäväksi (kuten linnan rakentaminen).
Mä sain valintakirjeen Joensuun metsätieteellisestä! Mun oli suunnitelmissa panostaa pääsykokeisiin keskiverto kirjoitusmenestyksen takia, mut pistin näkäjään paremmaks kun luulin: 103 pääsykokeisiin osallistuneista 10 parheiten suoriutunutta pääsee pelkillä valintakoepisteillä sisään ja MINÄ olin yksi niistä kymmenestä :o Hurjaa! Niin mahtava fiilis et en tahtois odotaa syksyä, että pääsen opiskelemaan, paitsi että en ole menossa syksyllä vaan vasta vuoden päästä. Jotekin opiskelu tuntuu paljon todellisemmalta ja ajankohtaisemmalta nyt vaikka intin alkuun ei ole kuin kolme ja puoli viikkoa.
Mutta nyt mun elämä on todellakin helpottunut. Mulla on varma opiskelu paikka intin jälkeen, ehkä jopa paras mahdollinen, sillä koko ajan enemmän houkuttaa tuo metsätieteellinen. Toivotaan ettei enempää hyväksymis kirjeitä tulisi, sillä jos mut valittais myös lukeen bilsaa olisin todella vaikean päätöksen edessä. Biologiasta olen haaveillut yläasteelta asti ja panostanut siihen lukiossa ja pääsykokeissa todella paljon, niin toisaalta tuntuu, et luovutan jos en lähde sitä lukemaan jos siihen mahdollisuus aukeaa. Sanoihan mun ihana bilsan opettajakin, et mulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin mennä lukeen bilsaa Helsinkiin ja sit tulla kertomaan kuinka hienoa siellä on.
Äh! Taas sorrun stressaamaan asioita ennen aikojaan. Mut on hyväksytty vasta yhteen kouluun, mikä on huippu juttu. Mulla on ennnen opiskelujen aloittamista vuosi aikaa miettiä lopullista valintaani, että haluanko tehdä sitä mistä otin opiskelupaikan vastaan vai jotain ihan muuta. Ehkä musta tulee isona viittomakielen tulkki tai lääkäri (joka vannoin että on viimeinen ammatti mulle) ehkä se prinsessa, joka musta vielä kuusi vuotiaana piti tulla. Prinsessa, jolla oli prinssi ja linnan paikka katsottu valmiiksi ja isä rakentaisi kaiken. Minun pikku prinsessan ei tarvitsisi tehdä muuta kuin kulkea näteissä mekoissa pitkin linnan käytäviä ja tehdä niinkuin itseään huvittaa. Ehkä minun pitäisi ajatella taas niinkuin 6-vuotias minä: Kaikki on mahdollista kun niin päättää ja itse voi tehdä mitä vain kun on isi (tai joku muu) kenen puoleen kääntyä kun kohdataan jotain liian vaikeaa yksin selvitettäväksi (kuten linnan rakentaminen).
lauantai 8. kesäkuuta 2013
STJ 30!!!
Apua nyt herään todellisuuteen! 30 siviiliaamua enään jäljellä. Minne tää aika on hävinny? 30 aamua? Mä oon oikeesti menossa inttiin kuukauden päästä. Minä! Tähän asti tää on ollut vaan kaukainen haave joka sai mahdollisuuden toteutua kun palvelukseenastumismääräys tuli postiin viime keväänä. Ja nyt se on ihan kohta. Paniikki iskee! Miks mä oon oikeesti lähtemässä tähän? Mitä mun päässä oiken liikkuu? Minä normaali kuntoinen ja muutenkin niin tavallinen ihminen ilman mitään hyvää (ammattiin liittyvää yms) syytä menossa inttiin! Ja jättämässä mun poikaystävän inttileskeksi kokonaiseksi vuodeksi.
Voih ehkä mussa on sit jotain masokistin vikaa kun haluan lähteä rääkkäämään itseäni niin fyysisesti kuin henkisesti. Mitäs sille mahdan, että olen härkä - jäärä mikä jäärä. Jos jotein päätetään niin sit mennään läpi vaikka harmaan kiven vaikka vieressä olisi valmiiksi tallattu polku. Enään ei voi perääntyä. Ja jos ei muuta tästä tulee muistoja jotka muistaa koko loppu elämän. Ovat monet naiset tästä selvinneet ja niin tekevät minun jälkeenkin tulevat. Jonkinlaisena poikatyttönä myös mahtava päästä jätkäksi miesten maailmaan, ilman et sua vähätellään sen takia, että olet tyttö (onhan se tietysti hyvä syy saada pojat tekemään sun puolesta jotain kun et muka sukupuolesi takia osaa, mutta sitä ei pidä miehille kertoa, että oikeasti osaisi ehkä jopa paremmin mutta on vain laiska d: ).
Mutta nyt pitää nauttia tästä hetkestä. Rannassa käyty saunomassa ihanassa rantasaunassamme ja heittämässä talviturkki (ei ole ikinä ollut näin kivutonta). Ainut miinus on, ettei kullasta ole kuulunut pariin päivään oikeastaan yhtään mitään kun se on Sun Lahdessa töissä. Ehkä sillä oikeasti ei ole vapaa-aikaa juuri yhtään tai sit se vaan nauttii kun saa olla vähän erossa musta. Mut stressaavaa koko ajan vahtia puhelinta, että jos se sattuu soittamaan tai laittamaan viestiä niin olis heti vastaamassa, ettei mene ohi. Hyvähän mun on valittaa kun kohta varmaan on toisinpäin ja paljon pidempään kuin yhden pitkän viikonlopun. Ehkä mun pitäs vaan olla iloinen et silläkin on elämä ja tekemistä myös ilman mua, niin ei tarvitse yksin itkeä inttileskenä.
Nyt menee kyllä liian syvälliseks joten ehkä parempi vaan lopettaa. Nyt vedetään syvää henkeä vedetään ryhti suoraksi ja ETEENPÄIN MARS!!
Voih ehkä mussa on sit jotain masokistin vikaa kun haluan lähteä rääkkäämään itseäni niin fyysisesti kuin henkisesti. Mitäs sille mahdan, että olen härkä - jäärä mikä jäärä. Jos jotein päätetään niin sit mennään läpi vaikka harmaan kiven vaikka vieressä olisi valmiiksi tallattu polku. Enään ei voi perääntyä. Ja jos ei muuta tästä tulee muistoja jotka muistaa koko loppu elämän. Ovat monet naiset tästä selvinneet ja niin tekevät minun jälkeenkin tulevat. Jonkinlaisena poikatyttönä myös mahtava päästä jätkäksi miesten maailmaan, ilman et sua vähätellään sen takia, että olet tyttö (onhan se tietysti hyvä syy saada pojat tekemään sun puolesta jotain kun et muka sukupuolesi takia osaa, mutta sitä ei pidä miehille kertoa, että oikeasti osaisi ehkä jopa paremmin mutta on vain laiska d: ).
Mutta nyt pitää nauttia tästä hetkestä. Rannassa käyty saunomassa ihanassa rantasaunassamme ja heittämässä talviturkki (ei ole ikinä ollut näin kivutonta). Ainut miinus on, ettei kullasta ole kuulunut pariin päivään oikeastaan yhtään mitään kun se on Sun Lahdessa töissä. Ehkä sillä oikeasti ei ole vapaa-aikaa juuri yhtään tai sit se vaan nauttii kun saa olla vähän erossa musta. Mut stressaavaa koko ajan vahtia puhelinta, että jos se sattuu soittamaan tai laittamaan viestiä niin olis heti vastaamassa, ettei mene ohi. Hyvähän mun on valittaa kun kohta varmaan on toisinpäin ja paljon pidempään kuin yhden pitkän viikonlopun. Ehkä mun pitäs vaan olla iloinen et silläkin on elämä ja tekemistä myös ilman mua, niin ei tarvitse yksin itkeä inttileskenä.
Nyt menee kyllä liian syvälliseks joten ehkä parempi vaan lopettaa. Nyt vedetään syvää henkeä vedetään ryhti suoraksi ja ETEENPÄIN MARS!!
torstai 6. kesäkuuta 2013
Pääsykokeiden jälkeinen fiilistely!
Ja niin se on ohi! Viimeisetkin pääsykokeet takana!
Mahtavaa! Nyt on kaikki mahdollisuudet menneet saada opiskelu paikka jo syksylle joten ei auta kuin ainoastaan toivoa. Helpottais niin elämää jos tietäis minne vuoden päästä on menossa. Sais ottaa oikeesti kaiken irti siitä, et siirtää ajattelun muille (:
Nyt vaan hyvä fiilis! Nyt alko mun loma! Enään ei tarvi töiden jälkeen tehdä mitään. Ja ei tässä ole kun 3viikkoa niin loppuu kokonaan ja sit oliskin jo se intti :s
Mutta nyt minä nautin, sillä kesän ensimmäinen kunnon ukkonen jota jo innolla odotin ja vesi sade (sais tosin jo loppu sit huomenna ja aurinko sais paistaa taas viikon) <3 Pitäs sit huomenna kai vihdoin aloittaa se kauan suunniteltu kunnon kuntokuuri ja vaivautua kumpparit jalassa juoksemaan, että miehet juoksis sit heinäkuussa mun perässä eikä toisin päin d: Mutta ei tänään sillä tänään on loma saan tehdä mitä haluan. Ehkä luen vähän jotain kirjaa tai katson elokuvan kenties soitan pianoa, en tiedä vielä, eikä sillä ole väliä tänään ei ole suunnitelmia tänään vain olen.
ja tässä malliesimerkki jaloistani miten otetaan rennosti
Mahtavaa! Nyt on kaikki mahdollisuudet menneet saada opiskelu paikka jo syksylle joten ei auta kuin ainoastaan toivoa. Helpottais niin elämää jos tietäis minne vuoden päästä on menossa. Sais ottaa oikeesti kaiken irti siitä, et siirtää ajattelun muille (:
Nyt vaan hyvä fiilis! Nyt alko mun loma! Enään ei tarvi töiden jälkeen tehdä mitään. Ja ei tässä ole kun 3viikkoa niin loppuu kokonaan ja sit oliskin jo se intti :s
Mutta nyt minä nautin, sillä kesän ensimmäinen kunnon ukkonen jota jo innolla odotin ja vesi sade (sais tosin jo loppu sit huomenna ja aurinko sais paistaa taas viikon) <3 Pitäs sit huomenna kai vihdoin aloittaa se kauan suunniteltu kunnon kuntokuuri ja vaivautua kumpparit jalassa juoksemaan, että miehet juoksis sit heinäkuussa mun perässä eikä toisin päin d: Mutta ei tänään sillä tänään on loma saan tehdä mitä haluan. Ehkä luen vähän jotain kirjaa tai katson elokuvan kenties soitan pianoa, en tiedä vielä, eikä sillä ole väliä tänään ei ole suunnitelmia tänään vain olen.
ja tässä malliesimerkki jaloistani miten otetaan rennosti
maanantai 3. kesäkuuta 2013
Ylioppinut vuosimallia 2013
"Kun lakit päähän vedettiin kaikesta kaikki tiedettiin...." (Anssi Kela -1972)
Mahtavaa yksi tavoite suoritettu. Tai useita. En kompastunut lavan portaissa hakiessani lakkia, enkä myöskään siinä tilanteessa pyörtynyt rehtorin syliin :D Vaan musta tuli erittäin kunniakkaasti ylioppilas (: Kolme vuotta aherrusta ja hauskan pitoa siis takana. Surullista, miten aina tuntuu, että yhteishenki loksahtaa kohdalle just sillon kun kaikki on jo niin lähellä loppu. Mutta vaikka haikea fiilis onkin niin eo voi muuta kun kiittää ja kumartaa mahtavalle 10-ryhmällemme <3 Ja etenkin meidän huippu kaveriporukalle joka kasvoi monilla mahtavilla ihmisillä heti ensimmäisistä lukio viikoista asti. Ollaan me vaan yks Super X <3
Ja ihan käydä taas pitkästä aikaa baarissa, et siel on kunnolla porukkaa ja sai oikeesti tanssia koko yön (: elämän pieniä, tai ei nyt ihan niin pieniäkään, iloja. Ja oli just sellanen fiilis, niin kuin yks viime vuoden ylioppilas sanoi kun tasan vuosi sitten baarissa istuttiin "tämä lakki päässä pystyn ihan mihin vain!" (onneksi sankariteoilta vältyttiin).
Mut taas kerran mun ajatusmaailma osoitti pitävänsä paikkansa. Hyvät ja huonot asiat tulee tasapainossa. Jos sulle tapahtuu jotain todella mahtavaa pitää tapahtua myös jotain kurjaa vastapainoksi. Parasta olisi siis, että koko ajan olisi tappavan tavallista. Eih vaan. Pitää elämässä sattua ja tapahtua, jotta kaikki olisi elämisen arvoista. Kulta suuttui mulle kotimatkalla jostakin ja lähti edeltä niille. Hetken ojanpohjilta etsittyäni(ehkä minäkin hieman yliregoin) löysin herran kuitenkin omasta sängystä. Sillä hetkellä voin sanoa, että hieman otti päähän, mutta eihän tuollaiselle voi kauaa vihainen olla.
Ja rakkaushan on sitä, että rakastaa toista tämän virheiden ja vikojen takia ei niistä huolimatta. Eipähän tuon otuksen kanssa tylsää tule tulevaisuudessakaan (: Rakastan sua mun oma puhelinlanka <3
Mahtavaa yksi tavoite suoritettu. Tai useita. En kompastunut lavan portaissa hakiessani lakkia, enkä myöskään siinä tilanteessa pyörtynyt rehtorin syliin :D Vaan musta tuli erittäin kunniakkaasti ylioppilas (: Kolme vuotta aherrusta ja hauskan pitoa siis takana. Surullista, miten aina tuntuu, että yhteishenki loksahtaa kohdalle just sillon kun kaikki on jo niin lähellä loppu. Mutta vaikka haikea fiilis onkin niin eo voi muuta kun kiittää ja kumartaa mahtavalle 10-ryhmällemme <3 Ja etenkin meidän huippu kaveriporukalle joka kasvoi monilla mahtavilla ihmisillä heti ensimmäisistä lukio viikoista asti. Ollaan me vaan yks Super X <3Ja ihan käydä taas pitkästä aikaa baarissa, et siel on kunnolla porukkaa ja sai oikeesti tanssia koko yön (: elämän pieniä, tai ei nyt ihan niin pieniäkään, iloja. Ja oli just sellanen fiilis, niin kuin yks viime vuoden ylioppilas sanoi kun tasan vuosi sitten baarissa istuttiin "tämä lakki päässä pystyn ihan mihin vain!" (onneksi sankariteoilta vältyttiin).
Mut taas kerran mun ajatusmaailma osoitti pitävänsä paikkansa. Hyvät ja huonot asiat tulee tasapainossa. Jos sulle tapahtuu jotain todella mahtavaa pitää tapahtua myös jotain kurjaa vastapainoksi. Parasta olisi siis, että koko ajan olisi tappavan tavallista. Eih vaan. Pitää elämässä sattua ja tapahtua, jotta kaikki olisi elämisen arvoista. Kulta suuttui mulle kotimatkalla jostakin ja lähti edeltä niille. Hetken ojanpohjilta etsittyäni(ehkä minäkin hieman yliregoin) löysin herran kuitenkin omasta sängystä. Sillä hetkellä voin sanoa, että hieman otti päähän, mutta eihän tuollaiselle voi kauaa vihainen olla.
Ja rakkaushan on sitä, että rakastaa toista tämän virheiden ja vikojen takia ei niistä huolimatta. Eipähän tuon otuksen kanssa tylsää tule tulevaisuudessakaan (: Rakastan sua mun oma puhelinlanka <3
torstai 30. toukokuuta 2013
Alokasopas
Tänään kolahti postilaatikkoon kirje puolustusvoimilta. Kuoressa alokasopas ja kyselyä, että minne koulutushaaraan haluaisi ja halukkuudesta osallistua mahdollisesti johtajakoulutukseen :s
Mistä minä tieden minne haluan mennä, kun jossain sanottiin, ettei naisia huolita normaali pioneereiksi, mutta oppaassa tai missään ei sanota mitään asiasta... Toisaalta ainut maininta naisista asepalveluksessa oli koko oppaassa se, että naiset saavat 0.4e enemmän päivärahaa. Jeejee.. Sillä siis tyydytämme "naiselliset tarpeemme".
Olis niin paljon helpompaa olla tässä tapauksessa mies kun kaikki ohjeet on varusmiehelle.
Vaikka naisilla onkin vapaaehtoinen palvelus voisi heihinkin edes sen verran panostaa, jos ei miesten kanssa samaan oppaaseen haluta voisi samaan kuoreen tunkea jonkinlainen opas naiselle kasvaahan halukkaiden määrä koko ajan. Viime vuonna kun itse hakemukseni lähetin meitä oli enemmän kuin koskaan ennen.
Kun esim jossain kuulin, et naisena olis suositeltavaa syödä e-pillereitä palveluksen ajan (oletettavasti menkkojen säännöllisyyden eikä niitten miesten takia d: ) ja et ne muka maksettais sulle, niin olis sellanenkin kiva tietää ennen palvelukseen astumista.
Mut mitäköhän mä tohon kyselyyn vastaan... Tai siis mulla ei ole oikein mitään hajua, tai kun haluaisin kai normaaliksi rivimieheksi naiseksi, mutta jos sinne ei naisia Keuruulla oteta niin...
Ehkä mä yritän sit jotain raivaajaa tai kuljetuspuolta. Kutsunnoissa meinaan pelottava haastattelija setä ilmoitti, ettei musta tule sotilaspoliisia, sillä lähden johtajakoulutukseen ja sotilaspoliisina se mahdollisuus on kai lähes mahdoton... Jotenkin tuli silloin taas sellainen fiilis, et annan jotenkin "hyvän" ensivaikutelman itsestäni jos heti parin minuutin juttelun jälkeen todetaan et mussa johtaja ainesta = olemaan se kusipää joka huutaa ja komentelee muita.
Äh liian paljon kaikkea epäselvää! Noh jos nyt yrittäis selvitä lakkiaisista (tai jos selviäis seuraavana päivänä d: ) ensin ja sit ruveta selvittelemään noita tuollaisia. Onhan tässä reilu kuukausi (apua!).
Mistä minä tieden minne haluan mennä, kun jossain sanottiin, ettei naisia huolita normaali pioneereiksi, mutta oppaassa tai missään ei sanota mitään asiasta... Toisaalta ainut maininta naisista asepalveluksessa oli koko oppaassa se, että naiset saavat 0.4e enemmän päivärahaa. Jeejee.. Sillä siis tyydytämme "naiselliset tarpeemme".
Olis niin paljon helpompaa olla tässä tapauksessa mies kun kaikki ohjeet on varusmiehelle.
Vaikka naisilla onkin vapaaehtoinen palvelus voisi heihinkin edes sen verran panostaa, jos ei miesten kanssa samaan oppaaseen haluta voisi samaan kuoreen tunkea jonkinlainen opas naiselle kasvaahan halukkaiden määrä koko ajan. Viime vuonna kun itse hakemukseni lähetin meitä oli enemmän kuin koskaan ennen.
Kun esim jossain kuulin, et naisena olis suositeltavaa syödä e-pillereitä palveluksen ajan (oletettavasti menkkojen säännöllisyyden eikä niitten miesten takia d: ) ja et ne muka maksettais sulle, niin olis sellanenkin kiva tietää ennen palvelukseen astumista.
Mut mitäköhän mä tohon kyselyyn vastaan... Tai siis mulla ei ole oikein mitään hajua, tai kun haluaisin kai normaaliksi rivi
Ehkä mä yritän sit jotain raivaajaa tai kuljetuspuolta. Kutsunnoissa meinaan pelottava haastattelija setä ilmoitti, ettei musta tule sotilaspoliisia, sillä lähden johtajakoulutukseen ja sotilaspoliisina se mahdollisuus on kai lähes mahdoton... Jotenkin tuli silloin taas sellainen fiilis, et annan jotenkin "hyvän" ensivaikutelman itsestäni jos heti parin minuutin juttelun jälkeen todetaan et mussa johtaja ainesta = olemaan se kusipää joka huutaa ja komentelee muita.
Äh liian paljon kaikkea epäselvää! Noh jos nyt yrittäis selvitä lakkiaisista (tai jos selviäis seuraavana päivänä d: ) ensin ja sit ruveta selvittelemään noita tuollaisia. Onhan tässä reilu kuukausi (apua!).
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Minä olen....
Vihdoinkin aikaa opetella tähän bloggaamiseen (:
Ajattelin, että tämä helpoin kanava kertoa millaista elämä on naisena intissä, sillä monet sitä minulta pyysivät, siis kertomaan millaista se intti elämä on sitten kun sinne menen.Ehkä nyt pääsette hieman pintaa syvemmälle kun ainakin vielä suunnitelmissa pitää blogi mahdollisimman päiväkirjamaisena. Pahoittelen siis jo etukäteen (jos nyt joku tätä seuraamaan rupeaa) tekstin ajatuksenjuoksumaisuutta mikä varmasti tekee siitä erittäin vaikean seurata.
Tämän postauksen idea oli kai kertoa jotain minusta. Millainen tausta minulla on, jos elämän liikkeeni nyt näin pienessä kaupungissa kellekään yllätys ole (tai jos joku muu muka innostuisi tätä lukemaan)...
Elih olen -94 vuonna syntynyt 19-vuotta jo täyttänyt pienessä kaupungissa elävä maatalon tyttö. Kipinän armeijaan lähtemisestä sain seiska luokalla kun tehtiin ammatinvalintatestejä ja sieltä nousi esiin upseeri (mitäköhän kertoo minusta d: ). Otin selvää sotilas-alasta ja innostuin hävittäjälentejän urasta. Olisi niin mahtava päästä lentämään.
2012 alku talvesta täyttelinkin sitten hakemuksen naistenvapaaehtoiseen asepalvelukseen. Siinä samalla suoritetussa lääkärintarkastuksesta unelmani hävittäjälentäjänä kariutuivat sillä minimi pituusraja oli 165cm ja olin tasan sen. Olin kuitenkin henkisesti valmistautunut jo armeijan harmaisiin astumisesta, joten en keksinyt syytä miksen yrittäisi. Onhan naisilla 45 päivän mahdollisuus lähteä pois jos asepalvelus ei omalta tunnu.
Kutsunnat sitten olivatkin samana keväänä Tikkakoskella ja lopulta tuli palvelukseen astumismääräys Keuruulle II/13. Lähtö siis olisi heinäkuun 8. päivä. Siihen asti luvassa töitä ja mahdollisimman paljon kaverien kanssa yhdessä oloa kun nyt pääsykokeetkin ovat yhtä vaille käytynä.
Lisäksi vielä mainittakoon, että kirjoitukset saatavat käsitellä paljon parisuhdetta, sillä olen noin viiden vuoden ajan seurustellut poikaystäväni kanssa (hänkin vuosimallia -94), erittäinkin tiivisti ja nyt hän c-miehenä jää kotiin inttileskeksi (tasa-arvoa voi kai siis toteuttaa näinkin :D ). Tämä siis on myös jonkinlainen irtiotto arjesta, kun molempien on opittava elämään myös omaa elämäänsä, ennen kuin (toivottavasti) seuraavana syksynä muutetaan yhteen.
Pitäkää minulle peukkuja! (:
Ajattelin, että tämä helpoin kanava kertoa millaista elämä on naisena intissä, sillä monet sitä minulta pyysivät, siis kertomaan millaista se intti elämä on sitten kun sinne menen.Ehkä nyt pääsette hieman pintaa syvemmälle kun ainakin vielä suunnitelmissa pitää blogi mahdollisimman päiväkirjamaisena. Pahoittelen siis jo etukäteen (jos nyt joku tätä seuraamaan rupeaa) tekstin ajatuksenjuoksumaisuutta mikä varmasti tekee siitä erittäin vaikean seurata.
Tämän postauksen idea oli kai kertoa jotain minusta. Millainen tausta minulla on, jos elämän liikkeeni nyt näin pienessä kaupungissa kellekään yllätys ole (tai jos joku muu muka innostuisi tätä lukemaan)...
Elih olen -94 vuonna syntynyt 19-vuotta jo täyttänyt pienessä kaupungissa elävä maatalon tyttö. Kipinän armeijaan lähtemisestä sain seiska luokalla kun tehtiin ammatinvalintatestejä ja sieltä nousi esiin upseeri (mitäköhän kertoo minusta d: ). Otin selvää sotilas-alasta ja innostuin hävittäjälentejän urasta. Olisi niin mahtava päästä lentämään.
2012 alku talvesta täyttelinkin sitten hakemuksen naistenvapaaehtoiseen asepalvelukseen. Siinä samalla suoritetussa lääkärintarkastuksesta unelmani hävittäjälentäjänä kariutuivat sillä minimi pituusraja oli 165cm ja olin tasan sen. Olin kuitenkin henkisesti valmistautunut jo armeijan harmaisiin astumisesta, joten en keksinyt syytä miksen yrittäisi. Onhan naisilla 45 päivän mahdollisuus lähteä pois jos asepalvelus ei omalta tunnu.
Kutsunnat sitten olivatkin samana keväänä Tikkakoskella ja lopulta tuli palvelukseen astumismääräys Keuruulle II/13. Lähtö siis olisi heinäkuun 8. päivä. Siihen asti luvassa töitä ja mahdollisimman paljon kaverien kanssa yhdessä oloa kun nyt pääsykokeetkin ovat yhtä vaille käytynä.
Lisäksi vielä mainittakoon, että kirjoitukset saatavat käsitellä paljon parisuhdetta, sillä olen noin viiden vuoden ajan seurustellut poikaystäväni kanssa (hänkin vuosimallia -94), erittäinkin tiivisti ja nyt hän c-miehenä jää kotiin inttileskeksi (tasa-arvoa voi kai siis toteuttaa näinkin :D ). Tämä siis on myös jonkinlainen irtiotto arjesta, kun molempien on opittava elämään myös omaa elämäänsä, ennen kuin (toivottavasti) seuraavana syksynä muutetaan yhteen.
Pitäkää minulle peukkuja! (:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)