Tässä E-kauden kehittymissuunnitelmaa väsätessä on pitänyt
miettiä miten oon johtajana kehittynyt niin AUK:ssa RUK:ssa ja nyt P-kaudella
johtajana. Menin itse vähän syvällisemmäks ja rupesin miettimään miten oon
muuttunut koko elämäni aikana tähän päivään – kohta kaksikymppiseksi naiseksi.
Pienenä olin todella sosiaalinen. Sen takia äiti joutui
minut päiväkotiinkin laittamaan kun aina olisi kuulemma pitänyt olla kaveri ja
jotain tekemistä, mutta koska oli kaksi nuorempaa siskoa joista toinen ihan
vauva ei äidillä ymmärrettävästi siihen ollut aikaa. Vaikka väitetään, ettei
päiväkodit tee lapsille hyvää niin itselläni ei ole asiasta mitään traumoja.
Päinvastoin suurin osa lapsuuden parhaista muistoista on sieltä. Minua hyvin
kuvaava ilmaisu oli reissuvihkoon kirjoitettu kommentti ”Komensi muita
leikkiessä, kuitenkin sulassa sovussa.” Tiesin mitä tahdoin.
Kasvoin aika nopeasti esikoisen rooliin. Olin se vanhin,
jonka piti aina tietää ja osata kaikki. Pitää huolta pienemmistä. Olla reilu ja
huolehtivainen. Mutta toisaalta minuun myös luotettiin. Kun olin 10 meidät
jätettiin ensimmäisen kerran illaksi kolmistaan kotiin ilman lapsenvahtia. Olin
tarpeeksi vanha huolehtimaan muista. Kuusi vuotta myöhemminkin kun porukat
olivat reissussa olisi minun pitänyt jäädä kotiin vahtimaan pienempiä vaikka
nuorinkin tällöin jo 13.
Minusta kasvoi täydellisyyden tavoittelija. Muistan kun sain
ensimmäisen kerran kokeesta 7 ½. Olin todella pettynyt. Muistan vieläkin kuinka
itkien soitin isälle ja odotin hirveää läksytystä siitä kuinka en yrittänyt
tarpeeksi. Pelko oli turha. Elämä jatkui sittenkin.
Yläaste oli kovaa kilpailua – kaikesta. Olin pahimmassa
murrosiässä seiskalla, mutta ihme kyllä sain opiskeltua. Kiitos ala-asteen,
joka oli antanut niin hyvät valmiudet, että riitti kun viimeisenä iltana kerran
selaili koe alueen läpi niin pärjäsi kokeissa. Opettelin meikkaamaan
(liikakin). Seurustelin. Kokeilin rajoja –alkoholi, tupakka. Tappelin
vanhempien kanssa – lähes päivittäin. En pitänyt kotiintulo ajoista kiinni.
Olin elämäni ainoan kerran kotiarestissa. Juuri ennen kasiluokan alkua, sitten
sainkin tämän tapauksen huomion itseeni. Ehkä se johtui siitä, että olin ilman
meikkiä tai siitä, että minulla ei ollutkaan kaveriporukkaani ympärilläni. Sain
miehen tai pieni poikahan se vielä oli elämääni. Sen, jonka kanssa olen nyt
kasvamassa aikuseksi (ehkä jonakin päivänä). Kulta rauhoitti minua ja pääsin
pahimmasta murrosiästä. Lopetin tupakan polton. Mutta olin niin ihastunut, että
menetin parhaan ystäväni, sillä yhtäkkiä minulle ei jäänytkään aikaa hänelle
kun jokaisen vapaan hetken halusin olla kullan kanssa. Kun pahin alkuhuuma oli
ohi oli jo liian myöhäsitä palauttaa välit kuntoon. En tiedä olisiko aika
kuitenkin ajanut meidät erilleen, mutta silti harmittaa ja mietin sitä usein
miten asiat olisivat jos välimme eivät olisi niin riitaisasti katkenneet. Hän
kuitenkin jakoi kanssa koko ala-asteen ja pahimman murrosiän. Yläastetta
varjostivat myös masennus ja syömishäiriö, jotka saivat minut jäämään
taka-alalle. Sulautumaan massaan.
Lukiossa kaikki alkoi alusta. Yhtäkkiä huomasin olevani
yksin. Kulta ja kaikki kaverit olivatkin lähteneet muualle kouluun. Onneksi
tätä ei kestänyt kauaa vaan meistä muutokseen paiskatuista ihmisistä muodostui
6 työn kopla joka kasvoi koko lukio ajan. Opin antamaan vähän periksi enään 7
ei ollut enää maailmanloppu kokeesta vaan vielä ihan hyvä suoritus. Varsinkin
kielistä. Ylimääräistä aikaa ei kyllä ollut nimeksikään. Kävin töissä,
harrastin, ohjasin sudenpentulaumaa, opiskelin. Kaikki vapaat hetket menivät joko
kullalla tai kavereille. Kirjoitusten lähestyessä innostus opiskella hävisi.
Ehkä se oli jonkinlaista loppuun palamista. Kirjoitukset menivät miten menivät.
Onneksi se herätteli ja sain innostuksen opiskella takaisin pääsykokeisiin
valmistautuessa. Pääsinhän sisään kaikkiin kouluihin minne hain paitsi sinne
minne olisin eniten halunnut. Toisaalta olen tyytyväinen tähän tilanteeseen
tulevana Metsätieteiden opiskelijana. Lukiossa jäin veilä enemmän taka-alalle.
Mitä nyt oppilaskunnan puheenjohtajana kauden toimin, mutta luokan asioissa en
juuri ollut tekemisissä.
Intissä on pitänyt taas oppia olemaan esillä. Olla se
komentelija joka olin jo päiväkodissa. Tietää mitä tahtoo ja pitää siitä kiinni
myös muiden edessä. Ja uskaltaa myös epäonnistua muiden edessä. Ei tarvitse
olla paras ja onnistua. Lisäksi pitäisi oppia olemaan taas itsevarma. Luottaa
itseensä. Antaa itsestään kaikki irti. Olla innostava ja hyvä esimerkki. Niin
paljon kaikkea. Osan olen oppinut osan en. Ja tässä on kolmise kuukautta aikaa
enää opetella. Kumpa rouva vänrikki omaisi sen saman varmuuden ja tahdon minkä
pieni päiväkoti-ikäinen riiviö osasi.
