Ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaa on vuosi armeijassa takana 347 aamua meni niin nopeasti, että huh huh. Viimeiset päivät tuntuivat jotenkin niin unen omaisilta. Niin epätodellisilta. Tiistaina meillä oli Pioneerirykmentin lakkautus paraati. Mun tehtävänäni oli luovuttaa raivaajien viiri eteenpäin Karjalan prikaatille, jonne meidän aselaji nyt siirtyy.
Sit keskiviikkona palautettiin aseet ja oli kotiuttamisjuhla. Maanpuolustus naiset palkitsivat minut hyvin suoritetusta vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Kahviteltiin.
Torstai oli sit kaikista vaikein päivä tottakai. Päivä, jolloin piti hylätä kokonaan elämä, jota on elänyt täysipainoisesti vuoden. Rehellisesti sanottuna ei mulla oikeestaan ollut mitään muuta elämää kuin intti. Mitä nyt lomat olin kullan kanssa, mut siinä se. Noh saatiinhan me kokelaat olla hetki pidempään armeijan väreissä kun muut. Muiden lähtiessä palauttamaan jo varusteitaan meillä oli vielä ylennys tilaisuus ja tosiaan niin oudolta kun se kuulostaa musta tuli Vänrikki. Ei enää kokelas, tai oppilas. Vänrikki- reservin upseeri. Noh ei siitä tunteesta saanut hirveän kauaa nauttia. Kahvittelun jälkeen sit vaan siviilivaatteet päälle ja palauttamaan varusteet.
Poikien ilmeet oli hyvät kun näki mut hameessa. Yllätys yllätys mä olinkin nainen :D Aikaisemmin oon ollut vaan se valittava ämmä, joka käskee aina kaikkea tyhmää. En mitenkään missään muotoa nainen.
Epätodellisuutta kuvaa hyvin se, etten itkenyt sen päivän aikana kun ainoastaan kerran. Olin vaan niin iloinen kun kaikki oli niin hyvällä päällä. Sit kun meidän komppanian varapäällikkö viimeisellä hetkellä kun astuttiin ulos yksiköstä ja kohti reservin aurinkoa kysyi, ettenkö muka aio halata sitä ennen kuin lähden niin sit alkoi itku. Tää kaikki oli oikeesti tässä.
Vieläkin kotiin tullessani mietin, että minne mä oon oikein hukannut maiharini kun ne ei ole eteisessä odottamassa sitä päivää, jolloin taas on aika palata "lomilta" kasarmille, omaan tupaan ja omaan punkkaan. Mut tämä loma ei enää päätykkään. Intti oli kyl ehdottomasti mun elämän parasta aikaa. Eihän sitä vielä tiedä, mut ainakin näistä 20 vuodesta paras. Vaikka niin kovasti haluaisinkin takaisin, niin toisaalta odotan tulevaisuutta innolla. Meillä on kullan kanssa molemmilla opiskelupaikat Joensuussa ja yhteinen aivan ihanalla paikalla oleva kämppä, jota me mennään katsomaan ylihuomenna. Molemmille alustavasti puhutut työpaikat opiskelujen oheen... Kaikki kuulostaa niin hyvältä, et on suorastaan sääli jos en siellä viihdy. Toisaalta sit mun suunta oli mpkk tai joku muu homma puolustusvoimissa. En mä muutakaan tiedä mitä haluaisin tehdä. Noh elämä kuljettaa eteenpäin, ei se matkalle jätä. Joskus tie voi olla vaikeakulkuinen ehkä jopa lähes olemattomissa toisinaan leveä ja helppo kulkuinen. Silti se ei koskaan lakkaa olemasta <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti