Joulu ja aamujuna!

Ihanaa olla kotona pitkää aikaa. Huima 8 päivän loma.  Kerkee oikeesti tehdä kaikkea ja vaan myös olla. Huomenna sit takaisin Haminaan ja kolme viikkoa siel sit putkeen mut onneks ens viikonloppu on kurssijuhla niin ei (toivottavasti) tunnu niin pahalta tämä aika. Ja sen jälkeen onkin enään puol viikkoa jonka jälkeen pääsee takaisin Keuruulle kokelaana.

Tosiaan ajan kulumisesta. Tänään kääntyi aamujuna! Uskomatonta et intti jo puolessa välissä tai siis oikeestaan jo päivä enemmän takana kuin edessä.  Tuntuu et ei tässä olis kuin pari kuukautta menny kun inttiin menin. P-kausi eli ensimmäiset 8 viikkoa on tuntunut kaikista pisimmältä ajalta. Pidemmältä kuin koko muu aika (jota takana 17 viikkoa). Alkaa jo olemaan ikävä takaisin Keuruulle tai siis lähinnä uusia alikersantteja ja sitä et päivä oikeesti loppu päivälliseen ja sit oli oikeesti omaa aikaa vaan olla tai lukea oikeesti kokeisiin tai lähteä lenkille tai mitä ikinä haluskaan.

Mut tosiaan jos viel Kirkkiksestä kerron kun siitä viimeks panikoin. Noh pääsin maaliin, se jo erittäin suuri saavutus. Me juostiin suunnilleen koko matka ja tehtiin suunnistusvirheen takia joku 5 kilsaa ylimääräistä. Et matka oli jotain lähemmäs 30 kilsaa. Vauhti oli mulle alusta asti ihan liian kova ja ensimmäisen 5 kilsan jälkeen mua ruvettiin takaa tönimään ja kiskoon kädestä eteenpäin et pysyisin mukana ja samassa vauhdissa. Noh ei siis ihme, et olin ihan lopussa jo puolenvälin tienoilla. Joku 6-9 kilsaa ennen maalia meillä oli pakollinen pysähdys rastilla ja siel oli lääkintämiehiä ja ne näki, etten ollut enään missään parhaassa hapessa. Hyvä jos pysyin väsymykseltä pystyssä. Kyselivät olinko nyt ihan varma et haluun/pystyn jatkamaan kun en näytä siltä. Noh pojat vaan hätisti ne pois ja sanoivat et kyllä tämä maaliin tulee. Siitä ehkä 2 kilsaa multa loppu voimat kokonaan ja vuorotellen 2 poikaa tuki ja piti mua pystyssä samalla keventäen mun painoa et saatiin juostua koko matka maaliin asti. Oli kyl ihan täysin nollat taulussa meno ja mulla vain hämäriä muistikuvia kun ainut mitä pystyin ajattelemaan oli se et yritin skarpata niin et pysyisin tajuissani ja en sotkeutuis omiin jalkoihini. Muutaman kerran tais lähteä tajukin mut pojat sai kun saikin mut maaliin. Kiitos heidän ensimmäinen raivaajanainen ikinä päässyt maaliin. Ja kyl huomas sen miten suuri voima joukkue on. Yksin en olis päässyt varmaan edes 10 kilometriä sitä vauhtia mitä juostiin mut joukkueen tuki ja pakottaminenkin sai mut ihan täysin äärirajoille. Maalin pääsyn jälkeen oli kyl sellanen fiilis, et pystyn (vähintään joukkueen tuella mut myös itsekin) ihan mihin vaan.

Hyvää joulua kaikille!

Kirkkis panikointia

Apua! Pahamaineinen Kirkkojärven marssi huomenna!! Mun pitäs selvitä 20-30kilometrin pikamarssista (lue juoksumarssi)! Oon suoraan sanottuna aivan kauhuissani. Mä en yhtään tiedä mitä tuleva pitää paitsi täyttä kärsimystä 3-6tuntia. :s
Tosi kiva kun pitäs kisata joukkueen ryhmähenkeä mittaavassa kisassa joukkueessa, jonka kanssa ei juuri ole ollut tekemisissä, sillä meitä eriytyviä on ihan liian vähän omaks joukkueeksi niin joudun meneen kasarmijoukkueen kanssa josta hyvä kun oon ehkä saattanut joskus puhua kaikille muutaman sanan.

Lisäks puolet joukkueesta on sitä mieltä et mun pitäs keksiä joku syy movettaa (hakea vemppaa ilman kunnon syytä) koska olen niin selvästi huonokuntoisin, ettei meillä ole mahdollisuutta voittaa jos osallistun. Todella kannustavaa. Onneks puolet pitää mun puolia ja on sen kannalla et lähdetään tekeen tätä joukkueena kokemuksen haku mielessä. Saa nähdä kuinka paljon saan tuolla metsässä paskaa niskaani kun kunto loppuu. Noh onpahan sit ensimmäinen hajoaminen intissä ja siks mä osittain täällä RUK:ssa olen kun en ole päässyt itseäni P-kaudella tai AUK:ssa tarpeeksi haastamaan ja kokeilemaan rajoja.

Mut huomenna mä tuun pääseen maaliin hajosin mä miten monta kertaa tahansa tai miten aikaisin uupuisin ihan lopullisesti. Kunhan pysyn jaloillani mä yritän. Vaikka kaikki vihais mua sen jälkeen mä teen tän itseni takia en meidän joukkueen, sillä jos ajattelisin joukkueen parasta olisin move, mut sitä en tulis ikinä itselleni anteeksi antamaan. Mä aion kasvaa tästä kokemuksesta. Mua ei huoleta edes JOHA (johtamisharjoitus) niin paljon kun tämä sillä tiedä, et tuun siitä selviämään, sillä väsymys eikä matka mua tapa. Mä oon sinnikäs ja väsymyksen äärirajoilla selviän, mut sit kun mennään fyysisesti äärirajoille ja sen yli en tiedä mitä on luvassa sillä en ole koskaan kokeillut ja mun pitäs pysyä mukana porukassa jonka cooper tulos on kaikilla vähintään 2700 tienoilla ja itselläni tosiaan se 2100 ja tuskin siitä hirveesti on parantunut kun täällä ei ole oikeesti ollut aikaa liikkua yhtään omatoimisesti ja ohjattuakin ollut hyvin vähän. Ainoot kunnon vapaat ollut tällä viikolla jollon olis ehtinyt mut turha lenkillä käydä kahtena päivänä ennen kirkkistä niin oon yrittänyt vaan venytellä ja parannella hiipivää flunssaa ja jopa onnistunut siinä (:

Noh huomenna olen sit kokemusta rikkaampi. Tsempatkaa mua (:

P.S Onnea tänään kotiutuneille Vänrikeille! <3 Perässä tullaan nimimerkillä tasan 6kk edessä.

Pohdiskelua

Oikein hävettää miten pitkä aika viime kerrasta on kun oon saanut aikaseks kirjoittaa. Voin melkein rehellisesti puolustautua sillä, ettei ole ollut aikaa. Vapaa-aika on lähes tuntematon käsite RUK:ssa. Meillä pitäs olla joka ilta 4 tuntia vapaata mut tähän mennessä ollaan ehditty ne pitää vaan 3 kertaa ja huomenna starttaa viikko 9/14. Normaali vapaa-aika kestää noin tunnin ja siinä ajassa ehtii juuri käymään suihkussa ja lukemaan hetken seuraavaan kokeeseen. Toisaalta myös siks tykkään täällä olemisesta kun aika menee tosi nopeesti kun on niin paljon tekemistä (en kuitenkaan niin paljoa et olisin hakenut kouluttajakokelaaksi vaikka mielessä kävikin). Mut nyt koitan taas repiä jostian sitä aikaa ja saada postauksia vähän useammin ulos.

Tähän pariin kuukauteen on mahtunut vaikka ja mitä kun en ole kirjoitellut 4 taisteluharjoitusta joista kaks raivaamis ja kaks suojelu. Tosiaan meillä mennyt tämä eriytyvä koulutus niin et ensin tehtiin puolet RUK:sta raivaamis juttuja ja sit nyt tehdään loppu suojelu juttuja.

Mieleen painuvinta ollut ehkä viime viikolla ollut jääkylmä puhdistussuihku. Eli siis ulkona oleva suihku johon vesi otettiin järvestä. Voin sanoa et hieman paleli. Heh mut vielä hengissä ja kai mä nyt sit oon raivaajasuojelia kun suojelijat sano et suojelioiden tulikaste on juuri tuo suihku.

Tässä puolen vuoden miesten kotiutumisen lähestyessä ruvennut miettimään  omia tulevia alokkaitaan joiden stj on näköjään taustatutkimuksen perusteella 22. Montakohan tuttua mulle tulee alaiseksi? Sil lukion pojista melkein kaikki tulee vasta nyt tammikuussa niin on todella suuri mahdollisuus et jotai tosi hyviäkin kavereita tulee mun käskyn alle. Osaanko olla heille Rouva Kokelas? Toisaalta olis kiva jos olis tuttuja niin niiltä sais rehellistä palautetta mun kehittymisestä ja ei tarvi aloittaa ihan alusta luottamuksen rakentamista yms. Mut toisaalta ne tietää millainen olen siviilissä ja ollut ennen inttiä. Kun mulla on ihan oma intti minäni.

 En sano et rooli mut silti olen aivan eri-ihminen intin kamat päällä ja siviilissä. Intissä olen vakava, kyseenalaistan paljon, olen sanavalmis, mutta osaan myös niellä ylpeyteni, ottaa iskut suoraan kasvoihin kumartaa ja poistua paikalta mitä siviili minäni ei todellakaan tekisi. Intissä olen äijä nainen isolla N:llä. Jos ei pidä puoliaan ei pärjää.
Siviilissä olen paljon enemmän tyttömäinen. Haluan pukea nätisti, olla pieni ja ehkä joissan asioissa jopa vähän säälittävä. Sellainen pelastettava. Vaan olla ja nauttia elämästä, maistella vähän kaikkea. Elää. Ehkä se johtuu siitä et siviili elämä on tällä hetkellä aika vähäistä niin ottaa kaiken irti kun se on mahdollista. Tekee hyvää tällaiselle perfektionistille. Perfektionisti ja hivenen kontrollifriikki saa olla vallassa kun oon pukeutunut maastokuvioon ja sit nautin vaa elämästä ja annan kaiken vaan tapahtua kun saan siviilit päälle. Tämä elämä on ainut mahdollisuus elää ja siitä tulee ottaa kaikki irti heittäytyä. Kokea paljon kaikkea. Uskoa. Nähdä. Nauraa. Itkeä. Kärsiä. Nauttia. Tehdä virheitä. Antaa anteeksi toisen virheitä ja ennen kaikkea Rakastaa.

Viikko 1 oppitunteja

Tosiaan nyt istun bussissa takaisin kohti Haminaa, joten pahoittelen etten saa kuvia (joita kerrankin olen oikeesti ottanut) tänne näkymään. Mun uus Samsung ei oikein tän windowsin kanssa suostu juttelemaan paitsi jakamaan mobiilidatansa. Onhan sekin jotain.

Vieläkin RUK maistuu vaikka puoltoista viikkoa takana. Oon oikeesti todella postiivisesti yllättynyt miten oon jaksanu ja pärjänny kun oletin en kuolen, sillä RUK:ssahan on Suomen "parhaat". Mut uskokaa tai älkää nää on kaikki ihan ihmisiä (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Tosi kiva myös et meidän joukkueen johtaja on ollut mulle tosi kannustava kun haastattelussa kerroin sille ihan avoimesti, et mua pelottaa toi fyysisyys. Hän (myöskin nuori nainen) kertoi itse olleensa samassa kunnossa ainakin cooperin mukaan kun minä ja nyt se on skappari vaik kadettikoulun pääsyraja on 2600 cooperissa. Käski vaan yrittää parhaansa sillä itselleni mä tätä teen en kenenkään muun. Toivottavasti jätkät sit arvostaa mua kun aion oikeesti yrittää kaikkeni kirkkiksessä vaikka tiedän et mun takia meidän joukkueen sijoitus voi laskea paljon.

Päivät Haminassa on pitkiä vaikka aika menee tosi nopeesti. Pitkillä tarkoitan sitä et viime viikon aikana sain kahtena yönä viidestä mentyä nukkumaan ennen puolta yötä. Noh omapa on vikani kun en osaa pysyä poissa kun puhutaan päätöksen teosta. Onneks sen verran maltoin et oon vaan edustajistossa enkä hallituksessa vaikka sinne hakeminen kovasti huokutti. Mut kokeista läpi pääseminen on nyt tärkeintä ja toivon et sen verran ees tulis olemaan vapaa-aikaa et kerkeen käydä joskus iltaisin juoksemassa, etten ihan säälittävä olis kirkkiksessä. Se täällä onneks on paremmin, ettei enään ole kiire odottamaan. Aina on kiire muuten vaan, mut se ei tunnu niin turhauttavalta kun juosta paikkaan x ja odottaa siellä yli puoli tuntia kun ollaan ajoissa.

Mulla oli niin paljon asiaa viimeks mut nyt en muista niistä oikeestaan yhtään mitää. Surullista. Noh ei kai sillä niin väliä itsellenihän tätä lähinnä kirjoitan. Yäh nyt pakko lopettaa kun tää kuski ajaa niin epätasaisesti et tulee oikeesti paha olo... -.- Kirjoittelemisiin

RUK

RUK! Minä! Upseerioppilas! Ei todellakaan todellista. Kun vääpeli tiistaina julkaisi RU kurssille lähtijät ja mun nime oli niitten joukossa. Olin ihan kuset housussa koko loppu viikon perjantaihin. Olin ihna varma et tuun kuolemaan tänne heti ensimmäisenä päivänä (tosiaan sain tabletin toimimaan täällä (: ). Mut tässä sitä ollaan sunnuntai ilta ja vielä hengissä. Suurin osa mun peloista on hälvenny kun huomannu et täällä ihan normaaleja ihmisiä. Ja onneks Keuruulta sain tutun tupakaverinkin (: Muualtahan naiset eivät pääse pioneereiksi ja sen huomaa muista pojista kun ne aina saa hirveen sätkyn kun ne on boksereillaan tuvassa tai suihkutiloissa ovi auki ne raukat menee ihan paniikkiin.

Lisäks tuntuu hirveen positiiviselta, et täällä on yks jätkä joka ainakin juoksukunnon puolesta on mun kanssa samalla tasolla kun aattelin et oon ehdottomasti surkein ja mä kirosin 8kilsan lenkillä, etten pysy muiden mukana ja se juoksi mun rinnalla ja hihku innoissaan miten sen kunto on kasvanu ja oli tosi positiivinen. Itsekin tajusin et pitäs kai olla iloinen siitä et mun kunto kasvaa ja pääsen ylittämään itseäni eikä vaan kirota ja itkeä sitä et olen huonokuntoisin.

Oudointa tääl Haminassa on ehkä se, et me erikoisruokavalioiset joudutaan syömään eri ruokalassa kun muu komppani, koska erikoisruoka tarjoillaan vaan yhdessä ruokalassa. Olis niin kiva olla isolla porukalla, mut onneks en ole ainut vaan meitä on yhteensä (eri syistä) 4 ruokavaimmaista ja toinen on keliaasi niin helpottaa mun elämää kun on joku joka oikeesti osaa ja tietää paremmin kun minä ja jaksaa olla tarkka kun itsellä välillä suuri houkutus sortua kun ei mulle kumminkaan tule oireita, eikä yks kerta tapa. Ehkä mun pitäs asennoitua tähän sairauteen jotenkin toisin mut vaikeeta se on. Onneks täällä on ihan huippu hyvät ruuat (: vielä paremmat kun keuruulla ja leipävaihtoehtoja useita ja joka aamu muroja ja puuroo myös gluteenittomana.

Mulla olis niin paljon kirjoitettavaa mut aikaa ei ole sillä oon päivystäjä ja virkistymis tunti loppuu ihan just. Mut Perjantaina lomille ja sit toivottavasti aikaa enemmän (:

Raivaamista ja eka rehellinen vemppa

Juuh tosiaan viime viikko meni kokonaan metsässä AUK:n kakkos tetsin merkeissä. Kauheeta enää yks viikko AUK I:stä ja sit porukka hajoaa taas. Osa lähtee erikois-AUK:hon eli siis lääkintä ja talous AUK:hon osa jää normi raivaaja AUK:hon ja osa lähtee RUK:hon. Pelottavaa, et mäkin voi olla yks joka lähtee oikeesti RUK:hon sillä oon käynyt yksikön päällikön ja pataljoonan komentajan haastatteluissa, jotka koskee RUK halukkuutta ja sopivuutta. Tällä hetkellä näyttää siltä, et ainut syy miks en menis rukkiin on se, et mun cooperin tulos ei ole tarpeeks hyvä kun sinne ei kuulema oteta mielellään ketään, joka ei pysty cooperissa 2600m enkä todellakaan sitä tule juoksemaan ens viikon rästi cooperissa kun jäi juoksematta sillon aukin ekalla viikolla. Toivotaan et selkä ei sano mitään ikävää.

Tosiaan torstaina oli sit mun eka oikea vemppa kun meni selkä. Siis päivä nosto ja kanto vapautusta. Vanha ratsastusvamma ei oikein arvostanut sitä, et makasin poteron pohjalla yli puol tuntia kylmässä ja lähdin sit kantamaan siitä suoraan raskasta taakkaa autolle. Onneks mun ryhmän pojat on sulosia ja kun vaan totesin, etten taida pääst kyytiin niin yks miettimättä juoks suoraan lämärin(=lääkintämies) luokse. Siinä sit odoteltiin kenttäsairaanhoitajaa, joka sit paareilla nosti mut lanssiin ja anto jonkun lihaksia avaavan piikin. Sit tässä pari päivää syöty lihasrelaksantteja ja särkylääkkeitä useamman gramman edestä. Oli hivenen tympeetä kun seuraavana yönä meillä oli yöraivaaminen ja muiden raivatessa minä vaan palelin pakkastakki päällä neljä tuntia. Ja ainut syy miks ei saa osallistua on liian kova lääkitys.

Muuten oli tosi mielenkiintoinen tetsi kun oikeesti saatiin raivata ja tehdä. Ainut mikä oli perseestä oli se, et spadet olettaa, et keliakia tarkoittaa myös sitä että, et tarvii kunnon ruokaa kun ei se muutenkaan hyvää ole. Aamupalat piti sisällään vaan pari-kolme riisikakkua, tai sit 1 sämpylä tai mehukeitto. Ja sama iltapalalla: 2 näkkäriä, tai kolme riisikakkua tai 2 riisikakkua ja mätä päärynä. Ei yhtään ollut nälkä lounaalla. Onneks ees lämpimät ruuat oli kunnollisia, muuten olisin varmaan käynyt tunkemassa riisikakun jonkun spaden kurkkuun parin valitun sanan kanssa. Otti nälkäisenä sen verran tuollainen päähän kun tähän asti on ollut oikeesti kohtuu hyvät ja laadukkaat ruuat. Hmp.

Mut nyt viikonloppu oli ihan kun ollaan saatu olla kullan kanssa ihan kahden ja leikkiä kotia. Se tehnyt mulle ehkä maailman parasta ruokaa ja käyty yhessä lenkillä ja katseltu leffoja ja vaan todellakin rentouduttu. Täydellistä! Ahdistaa vaan kun ei tiedä kuinka pitkät heipat pitää tänään taas sanoa sil jos RUK ei kutsu se on jo perjantaina, mutta jos kutsuu se on aikaisintaan kahden-kolmen viikon päästä. En tykkää yhtään elää tietämättömyydessä. Noh ei saa stressata.Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä tuo ja ensi viikolla olen viisaampi.

Oppilasjohtaja viikko

Ja taas oon lomilla. Todella outoa. Kolmas viikonloppu putkeen lomilla ja luvassa myös vielä ainakin ens viikonloppu. Sen jälkeen riippuu ihan siitä, että näyttääkö mulla suunta RUK:iin vai jatkuuko Keuruulla raivaaja AUK:ssa.

Mennyt todella nopeesti tää AUK I. Takana jo 5 viikkoa ja huomenna alkaa kuudes ja toisiksi viimeinen tetsin merkeissä. Se tarkoittaa sitä et tuun kavamaan kiinni raipuun (raivaajanpuku), jotka käytiin tällä viikolla hakemassa. Tetsillä olis sit tarkotus raivata lentokentällä ja raivata ja raivata viel vähän lisää. Toivottavasti pysyy yhtä mielenkiintoisena kun on ollut tähönkin asti. Tätä varten käyty pari viikkoa erilaisia kursseja. Räjäyttäjä- (josta myös siviili pätevyys tulossa kun saan vaan 6kk työkokemusta ja sen tulen intin puolesta saamaan (: )  ja suluttamiskurssi, josta sain kurssin neljänneks parhaat arvosanat vaikka en edes ymmärtänyt puoliakaan kysymyksistä. Ja oli oikeesti tosi vaikee koe kun asiat oli sellasia jota meille ei oltu opetettu tai ne oli käyty sillei et "saatte tästä viel selkeen monisteen" joita ei koskaan näkynyt.

Tää viikko oli muutenkin tosi mielenkiintonen kun mun tehtävä oli toimia oppilasjohtajana eli mun tehtävään kuulu selvittää etukäteen kouluttajilta monelta ne haluu meidän kurssin olevan missä ja minkälaisessa varustuksessa, lisäksi pitää huoli et kaikki on paikalla oikeeseeen aikaan ja tehdä koulutuksen pitäjälle ilmoitus ja tarkistaa siivouspalvelun jälkeen, että tuvat oikeesti on siistit. Ja uskokaa tai älkää mä selvisin! Voittaja fiilis. Enkä ees (ainakaan omasta mielestäni) ollut huonoin oppilasjohtaja. Oltiin aina ajoissa ja oikeessa varustuksessa, enkä joutunut kun ekana päivänä tekeen uudestaan ilmoituksia kun sanoin jotenkin väärin. Ja nyt kouluttajat ainakin on huomannu mut (ei sillä, et joku kolmesta naisesta jäi huomaamatta) niin toivotaan et siit seuraa jotain hyvää.

Hassua miten normaalilta intti elämä tuntuu. Päivät seuraa toistaan samalla rutiinilla. Koulusta se ero et melkein joka päivä tehdään jotain uutta ja erilaista ja sun pitää sisäistää asioita ilman hirveetä teorian pänttäämistä. Vaatii näin perfektionismiin taipuvalta paljon kun jotain ei tarvitse tietää miks näin tai muutenkin perinpohjin vaan asia vaan tehdään näin. Perusteluna koska pv.  Ja kaikkea ei tarvitse tehdä todella hyvin vaan idea on se et oikein ja nopeesti tyylillä ja jäljellä ei ole niin väliä. Ehkä tää kehittää mua sit ihmisenä. Jo nytkin huomaan itsessäni muutosta. Osaan ottaa rennommin ja antaa muiden hoitaa asioita vaikka ajattelisinkin et ite osaan paremmin. Mitä sit jos menee pieleen, sit tehdään vaan uusiks. Mokaamiseen ei kuole, eikä sitä kukaan muista paitsi sinä itse. Parisuhteestakin olen oppinut sen, että pitää nauttia siitä mitä on. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä et kaikki lomat pitäisi vaan maata kullan kainalossa peiton alla vaan, että eletään yhdessä yhteistä arkea. Kaikkea mitä normaalitkin parit tekee vaan lyhyemmässä mittakaavassa ja arkiset asiat on suhteessa juuri ne parhaat ei ole mitään parempaa kun harjata yhdessä hampaita tai laittaa ruokaa. Se pitää muistaa sit kun asutaan yhdessä. Et arjesta tulee nauttia, sillä se ei ole itsestään selvyys. Joku toinen olisi valmis antamaan paljon, että saisi edes pestä hampaansa rakkaan kanssa. <3