Mun elämä...

Tässä E-kauden kehittymissuunnitelmaa väsätessä on pitänyt miettiä miten oon johtajana kehittynyt niin AUK:ssa RUK:ssa ja nyt P-kaudella johtajana. Menin itse vähän syvällisemmäks ja rupesin miettimään miten oon muuttunut koko elämäni aikana tähän päivään – kohta kaksikymppiseksi naiseksi.

Pienenä olin todella sosiaalinen. Sen takia äiti joutui minut päiväkotiinkin laittamaan kun aina olisi kuulemma pitänyt olla kaveri ja jotain tekemistä, mutta koska oli kaksi nuorempaa siskoa joista toinen ihan vauva ei äidillä ymmärrettävästi siihen ollut aikaa. Vaikka väitetään, ettei päiväkodit tee lapsille hyvää niin itselläni ei ole asiasta mitään traumoja. Päinvastoin suurin osa lapsuuden parhaista muistoista on sieltä. Minua hyvin kuvaava ilmaisu oli reissuvihkoon kirjoitettu kommentti ”Komensi muita leikkiessä, kuitenkin sulassa sovussa.” Tiesin mitä tahdoin.

Kasvoin aika nopeasti esikoisen rooliin. Olin se vanhin, jonka piti aina tietää ja osata kaikki. Pitää huolta pienemmistä. Olla reilu ja huolehtivainen. Mutta toisaalta minuun myös luotettiin. Kun olin 10 meidät jätettiin ensimmäisen kerran illaksi kolmistaan kotiin ilman lapsenvahtia. Olin tarpeeksi vanha huolehtimaan muista. Kuusi vuotta myöhemminkin kun porukat olivat reissussa olisi minun pitänyt jäädä kotiin vahtimaan pienempiä vaikka nuorinkin tällöin jo 13. 

Minusta kasvoi täydellisyyden tavoittelija. Muistan kun sain ensimmäisen kerran kokeesta 7 ½. Olin todella pettynyt. Muistan vieläkin kuinka itkien soitin isälle ja odotin hirveää läksytystä siitä kuinka en yrittänyt tarpeeksi. Pelko oli turha. Elämä jatkui sittenkin.

Yläaste oli kovaa kilpailua – kaikesta. Olin pahimmassa murrosiässä seiskalla, mutta ihme kyllä sain opiskeltua. Kiitos ala-asteen, joka oli antanut niin hyvät valmiudet, että riitti kun viimeisenä iltana kerran selaili koe alueen läpi niin pärjäsi kokeissa. Opettelin meikkaamaan (liikakin). Seurustelin. Kokeilin rajoja –alkoholi, tupakka. Tappelin vanhempien kanssa – lähes päivittäin. En pitänyt kotiintulo ajoista kiinni. Olin elämäni ainoan kerran kotiarestissa. Juuri ennen kasiluokan alkua, sitten sainkin tämän tapauksen huomion itseeni. Ehkä se johtui siitä, että olin ilman meikkiä tai siitä, että minulla ei ollutkaan kaveriporukkaani ympärilläni. Sain miehen tai pieni poikahan se vielä oli elämääni. Sen, jonka kanssa olen nyt kasvamassa aikuseksi (ehkä jonakin päivänä). Kulta rauhoitti minua ja pääsin pahimmasta murrosiästä. Lopetin tupakan polton. Mutta olin niin ihastunut, että menetin parhaan ystäväni, sillä yhtäkkiä minulle ei jäänytkään aikaa hänelle kun jokaisen vapaan hetken halusin olla kullan kanssa. Kun pahin alkuhuuma oli ohi oli jo liian myöhäsitä palauttaa välit kuntoon. En tiedä olisiko aika kuitenkin ajanut meidät erilleen, mutta silti harmittaa ja mietin sitä usein miten asiat olisivat jos välimme eivät olisi niin riitaisasti katkenneet. Hän kuitenkin jakoi kanssa koko ala-asteen ja pahimman murrosiän. Yläastetta varjostivat myös masennus ja syömishäiriö, jotka saivat minut jäämään taka-alalle. Sulautumaan massaan.

Lukiossa kaikki alkoi alusta. Yhtäkkiä huomasin olevani yksin. Kulta ja kaikki kaverit olivatkin lähteneet muualle kouluun. Onneksi tätä ei kestänyt kauaa vaan meistä muutokseen paiskatuista ihmisistä muodostui 6 työn kopla joka kasvoi koko lukio ajan. Opin antamaan vähän periksi enään 7 ei ollut enää maailmanloppu kokeesta vaan vielä ihan hyvä suoritus. Varsinkin kielistä. Ylimääräistä aikaa ei kyllä ollut nimeksikään. Kävin töissä, harrastin, ohjasin sudenpentulaumaa, opiskelin. Kaikki vapaat hetket menivät joko kullalla tai kavereille. Kirjoitusten lähestyessä innostus opiskella hävisi. Ehkä se oli jonkinlaista loppuun palamista. Kirjoitukset menivät miten menivät. Onneksi se herätteli ja sain innostuksen opiskella takaisin pääsykokeisiin valmistautuessa. Pääsinhän sisään kaikkiin kouluihin minne hain paitsi sinne minne olisin eniten halunnut. Toisaalta olen tyytyväinen tähän tilanteeseen tulevana Metsätieteiden opiskelijana. Lukiossa jäin veilä enemmän taka-alalle. Mitä nyt oppilaskunnan puheenjohtajana kauden toimin, mutta luokan asioissa en juuri ollut tekemisissä.

Intissä on pitänyt taas oppia olemaan esillä. Olla se komentelija joka olin jo päiväkodissa. Tietää mitä tahtoo ja pitää siitä kiinni myös muiden edessä. Ja uskaltaa myös epäonnistua muiden edessä. Ei tarvitse olla paras ja onnistua. Lisäksi pitäisi oppia olemaan taas itsevarma. Luottaa itseensä. Antaa itsestään kaikki irti. Olla innostava ja hyvä esimerkki. Niin paljon kaikkea. Osan olen oppinut osan en. Ja tässä on kolmise kuukautta aikaa enää opetella. Kumpa rouva vänrikki omaisi sen saman varmuuden ja tahdon minkä pieni päiväkoti-ikäinen riiviö osasi.

Reservin aurinko häämöttää

Ollut reilu viikon haaveet tulevassa reservissä. Hirvee muuttokuume päällä kun kullan kanssa Joensuusta katseltu kämppää ja selvitelty erilaisia vaihtoehtoja. Astiat yms omassa kämpässä tarvittavat tavarat on ollut kyl pakattuna huoneen nurkassa jo kesästä asti, mut ei sitä sillon viel ajatellut ja nyt se tuntuu olevan jo niin lähellä. Eihän tj lukukaan enää ole kuin 124 eli ei juuri mitään verrattuna 347:aan, joita alussa oli. P-kausi kohta ohi (taas) ja sit enää E- ja J-kausi ja sit kesätöihin, jonka jälkeen aloittamaan oma (opiskelija)elämä toivottavasti avoliitossa. Kauheeta kun toi sana kuulostaa, siltä et olisin jotenkin vanha d:

  Noh ehkä mä oon vanha, kun eilen pikkusisko tanssi omat Wanhojen tanssinsa. Kaks vuotta mun jälkeen, mut silti tuntuu et justhan ne oli. Voisko joku pysäyttää tän ajan? Tai ainakin hidastaa? Noh ei tässä intti elämässä nyt niin suurta hohtoa ole, et kaikki päivät sais tuntua pidemmiltä, mut on tässä puolensa. Mitä nyt musta ei hirveesti tykätä, koska mulla on kuulema palautteen mukaan liian korkea ääni käskemään. Noh asialle itsehän hirveästi en voi. Tai sit pitää aloitaa tupakan poltto ja viskin juonti niin rupeen kuulostaan uskottavalta d: Noh toivottavasti ne oppii kuuntelemaan mun ääntä ja itsekin saan sitä työstettyä. Hmm.

Mitäs tässä olis tapahtunut viime postauksesta. Tuntuu, ettei mitään kun en ole saanut aikaseks kirjoittaakaan vaikka aikaa on ollut kun saadaan kaikki aina paljon nopeammin valmiiks kun kouluttajat olettaa.. Noh olihan noille mun pikku alokkailla vala. Et eivät ole enää mussukat alokkaita vaan pioneerejä. Tuli tosi haikee fiilis valassa. Siit on puol vuotta kun itse vannoin suojelevani tätä maata ja vala on saanut enemmän sisältöä ja merkitystä kuin silloin. Mitä olen valmis tekemään maamme puolesta? Näin johtoasemassa mun vastuulla on useammankin kuin yhden ihmisen henki. Mun ratkaisut vaikuttaa sodassa siihen et pääsevätkö kaikki turvallisesti takaisin kotiin vai jääkö koko porukka rintamalle. Vetää aina hiljaiseksi kun ajattelee...

Mut ei sitä tiedä pääsenkö ees rintamalle kun sota syttyy kun oon ymmärtänyt et, vaikka väitetäänkin et ollaan saman arvoisia ja samassa tehtävässä kuin miehet niin ei tule tapahtumaan, koska ei haluta ottaa sitä riskiä, et miehet rupeavat suojelemaan yksittäistä henkilöä ja näin vaarantavat koko joukkueen hengen, naiset eivät ainakaan etulinjaan pääse. Toisaalta ymmärrän pointin, mut sit rupeaa miettimään, et miks meille sit annetaan sama koulutus? Miks ei meitä suoraan kouluteta johonkin sellaiseen tehtävään mikä voitais suorittaa. Mä oon täällä kokeilemassa rajojani ja viettämässä välivuotta, mutta osaksi myös maanpuolustus tahdon vuoksi. Haluan auttaa omaa kansaani säilyttämään oman kulttuurinsa ja kielensä, jos sitä joku asein uhkaa. Olen valmis antamaan henkeni tarvittaessa sen puolesta. Miksi en saisi tehdä miehen työtä......

Rouva Kokelas

Nyt sitä sit reilu viikonpäivät oltu kokelaana. Ollut aikamoista sopeutumista tottua taas Keuruun elämään ja oppia tuntemaan omat alokkaansa ja tajuta et tää on todella todella erilaista kuin vertaisjohtaminen. Vaikka nää on saman ikäisiä ja vanhempiakin et voi vaan antaa käskyä, että tee näin vaan sun pitää oikeesti kertoa miten ja millä tavalla ja tulla näyttämään ja valvoa.
Sekin on jännä huomata, että se mihin on tottunut pysyy kokoajan mielessä. Haminassa puhuttiin koko ajan et me Keuruulla sitä ja Keuruulla tätä ja nyt kun ollaan täällä niin me Haminassa sitä ja Haminassa tätä. Heh (:

Nyt kun on oikeesti kokelas on ruvennut pohtimaan mitä meidän kokelaat teki ja toimi. Ne tuntuivat niin yli-ihmisiltä kaikkine tietoineen ja taitoineen. Meidän pitäs olla samanlaisia? Vai ollaanko me jo alokkaitten silmissä? Ainakin oon vielä osannut vastata niiden kaikkiin kysymyksiin ja ainoat sekaannukset johtuneet muutoksista täällä Keuruulla sen 14 viikon aikana kun oltiin Haminassa kun johtoportaan ihmiset ovat vaihtuneet.

Hassua kyllä, vaikka johtajakoulutuksen pitänyt olla suunnilleen samanlaista täällä ja Haminassa huomaa eron (ainakin osan kohdalla) alikersantin ja kokelaan välillä, et meillä on valmiudet ja avaimet toimia paljon moniulotteisemmin kuin alikersanttien. Tai sit se on niille vaan sitä, et ne joutuu uudelleen tottumaan siihen, et on niitä ylempiarvoisia varusmiesjohtajia. Ja viel samaa saapumis erää. Mahdollisesti jopa tupakaveri ja nyt pitäs oppia ottamaan käskyjä siltä vastaan. Toisaalta on se outoa vaatia ja käskeä alikersantteja kun niiltä pitäs vaatia samalla tavalla kuin aloikkailta tosin kyl vaativimmissa tehtävissä ja osata ja viitsiä sanoa niille, jos homma ei vaan yksinkertaisesti toimi.

Mut pääsääntöisesti on tämä kokelaan elämä maistunut. Kyll mä tästä enemmän tykkään kuin mitä alikersantin hommista olisin. Parasta ehkä se, et kouluttajat kohtelee nyt paljon enemmän työtovereina kuin koulutettavina. Mun joukkueessa on samat kouluttajat, jotka koulutti mua p-kaudella niin on hauska huomata, et hyvät tyypit onkin oikeesti mahtavia kun ne tulee jutteleen ja heittään läppää niinku kaverille. Ehkä tähän vielä tottuu (;

Viimeinen ilta upseerioppilaana

Huomenna sit sen aika koittais, et salmiakki saa kauan odotetun kaverinsa. Kauan odotettu? Vastahan me tänne tultiin. Jonnekin ovat nämä 14 viikkoa ilmeisesti hävinneet.
Noh olenko valmis astumaan huomenna kokelaan saappaisiin? Ennen tätä viikkoa uskoin siihen. Mulla oli hyviä johtajasuorituksia, sain paljon vertaisilta kehuja siitä kuinka oon kehittynyt tän kurssin aikana ja koin itsekin oppineeni paljon. Mutta tää viikko oppilasjohtajana on saanut taas pelkäämään, mitä oikein on edessä.
Mä oon menossa johtamaan joukkueellista suurin piirtein tän ikästä porukkaa ja nyt tuntuu, ettei mulla ole minkäänlaista auktoriteettiä näitä kohtaan ja saan osakseni (rakkaan tupakaverini kanssa) niin suurta vittuilua siitä, et ollaan naisia. Jos syy siihen, etten voi olla hyvä johtaja täällä on se, että olen nainen niin tulen olemaan todella pahasti kusessa. Tähän asti mä uskoin, ettei sillä olis väliä vaan sillä millainen oikeasti oot, mutta ainakin tällä hetkellä täällä Haminassa ei siltä näytä.
  Ehkä nappulat tuo mulle, jonkinlaista suojaa alokkaiden edessä. Tai jos niihin ei niin vahvasti (ainakaan suureen osaan) vaikuttaisi se, että on nainen.
Naisena armeijassa tuntuu siltä, että ei voi saada vakituista arvostusta niinku miehet. Meidän naisten on aina ansaittava se uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Todistettava, et ollaan yhtä hyviä kuin miehet. Ja miehet ovat sitä mieltä, että me ollaan etuoikeutettuja täällä armeijassa, koska meillä on omat vessat, omat suihkut, kaappeja käytössä enemmän kuin yksi, koska tuvassa asustaa vähemmän ihmisiä. Kouluttajat kohtelevat meitä kuulema paljon paremmin ja hellemmin. Ehkä myönnän, et meille osa puhuu paljon mukavammin, mutta eivätkö kaikki miehet puhu naiselle eritavalla kuin miehelle, vaikka odottaisivat samanlaisia tuloksia? Voin tietysti olla väärässä.
 Tai sit vaan kaikki täällä on gonahtanut siitä ilosta, että kohta päästään takaisin kotiyksikköihin. Paha sanoa kun molempia joukkueita johtaa tällä hetkellä nainen ja molemmilla on ongelmia. Hmp. On se niin vaikeeta.
 Mut ehkä mun pitäis tän kriisaamisen keskellä ajatella vaan mukavia noh mitäs viime kerrasta on tapahtunut...

Kurssijuhla tietenkin ensimmäisenä. Ei ehkä niin hienot bileet kun oli odottanut mut tykkäsin kyllä (: Ja kulta frakki päällä <3

Ei voi muuta sanoa. Ja yllättävän vähän mua ahdisti se, että muut naiset (lue avecit) sai olla ihanissa mekoissaan ja koruissaan. Mun wanhojentanssi mekko olis ollut kyl edukseen tuollakin. Mut sain mä sentään meikata ja laittaa rautaa korviin (: Esiintyjinä meillä oli Sanni ja Axl Smith et ei huonoja nekään. Se jäi harmittaan, et Sanni soitti niin paljon täysin vieraita biisejä näin radiorenkutus tasolla kuunnelleelle. Tai ei siinä ollut vikaa vaan siinä, et miksaukset ei oikein toiminut niin biisien sanoista ei saanut kunnolla selvää ja melodia hävisi basson alle niin, et kaikki kuulosti melkein samalta. Pitää joskus kuunnella sit jostain netin maailmasta kyseiset biisit niin voi sanoa niistä mielipiteensä. Mut juuh oli kyl todella mukavata ja ikimuistoiset olivat juhlat.                                                                                                 

Kurssijuhlan jälkeen lähdettiin sit ampumaleirille ja päästiin ihan oikeasti raivaamaan kovia tuotteita. Parasta (: Kerrankin tehä oikeesti sellaista jota tulis tekemään sodan aikana. Miettimään et minne laittaa panostus, kuinka iso ja minne. Ja nähtiin minkälaista jälkeä eri miinat yms tekee. Polvi vaan kipeytyi todella pahasti päivän aikana ja illalla sit oli pakko myöntyä ja mennä kenttäsairaanhoitajan puheille. Siinä sit toinen ampuma päivä VMTL ja sain puhuttua et saisin osallistua JOHAAN seuraavana iltana. Siinä sit kolmen vempan voimin purettiin 7 telttaa päivän aikana ja illalla takaisin kenttäsairaanhoitajan puheille kun polvi vaan paheni. 4x VMTL ja käsky mennä lääkärille kun JOHA ohi. Lääkäri ei sit löytänyt sieltä mitään vaikka otti röntgenet. 5xVMTL ja käsky Keuruulla mennä lääkäriltä kitiseen aikaa magneettikuvauksiin jos ei mene ohi tässä parissa viikossa ja nyt aika pahalta näyttää et Tervas jono kutsuu -.- Kiva jos siel oikeesti on jotain hajalla. Nooh toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

 

Mut 24 tunnin päästä tämä (vielä tuleva) kokelas näkee omat pienet alokkaansa ja palvelus saa taas aivan uuden käänteen (: Aamut vaan ovat katoava luonnonvara (tj 148)

 

 

 

Joulu ja aamujuna!

Ihanaa olla kotona pitkää aikaa. Huima 8 päivän loma.  Kerkee oikeesti tehdä kaikkea ja vaan myös olla. Huomenna sit takaisin Haminaan ja kolme viikkoa siel sit putkeen mut onneks ens viikonloppu on kurssijuhla niin ei (toivottavasti) tunnu niin pahalta tämä aika. Ja sen jälkeen onkin enään puol viikkoa jonka jälkeen pääsee takaisin Keuruulle kokelaana.

Tosiaan ajan kulumisesta. Tänään kääntyi aamujuna! Uskomatonta et intti jo puolessa välissä tai siis oikeestaan jo päivä enemmän takana kuin edessä.  Tuntuu et ei tässä olis kuin pari kuukautta menny kun inttiin menin. P-kausi eli ensimmäiset 8 viikkoa on tuntunut kaikista pisimmältä ajalta. Pidemmältä kuin koko muu aika (jota takana 17 viikkoa). Alkaa jo olemaan ikävä takaisin Keuruulle tai siis lähinnä uusia alikersantteja ja sitä et päivä oikeesti loppu päivälliseen ja sit oli oikeesti omaa aikaa vaan olla tai lukea oikeesti kokeisiin tai lähteä lenkille tai mitä ikinä haluskaan.

Mut tosiaan jos viel Kirkkiksestä kerron kun siitä viimeks panikoin. Noh pääsin maaliin, se jo erittäin suuri saavutus. Me juostiin suunnilleen koko matka ja tehtiin suunnistusvirheen takia joku 5 kilsaa ylimääräistä. Et matka oli jotain lähemmäs 30 kilsaa. Vauhti oli mulle alusta asti ihan liian kova ja ensimmäisen 5 kilsan jälkeen mua ruvettiin takaa tönimään ja kiskoon kädestä eteenpäin et pysyisin mukana ja samassa vauhdissa. Noh ei siis ihme, et olin ihan lopussa jo puolenvälin tienoilla. Joku 6-9 kilsaa ennen maalia meillä oli pakollinen pysähdys rastilla ja siel oli lääkintämiehiä ja ne näki, etten ollut enään missään parhaassa hapessa. Hyvä jos pysyin väsymykseltä pystyssä. Kyselivät olinko nyt ihan varma et haluun/pystyn jatkamaan kun en näytä siltä. Noh pojat vaan hätisti ne pois ja sanoivat et kyllä tämä maaliin tulee. Siitä ehkä 2 kilsaa multa loppu voimat kokonaan ja vuorotellen 2 poikaa tuki ja piti mua pystyssä samalla keventäen mun painoa et saatiin juostua koko matka maaliin asti. Oli kyl ihan täysin nollat taulussa meno ja mulla vain hämäriä muistikuvia kun ainut mitä pystyin ajattelemaan oli se et yritin skarpata niin et pysyisin tajuissani ja en sotkeutuis omiin jalkoihini. Muutaman kerran tais lähteä tajukin mut pojat sai kun saikin mut maaliin. Kiitos heidän ensimmäinen raivaajanainen ikinä päässyt maaliin. Ja kyl huomas sen miten suuri voima joukkue on. Yksin en olis päässyt varmaan edes 10 kilometriä sitä vauhtia mitä juostiin mut joukkueen tuki ja pakottaminenkin sai mut ihan täysin äärirajoille. Maalin pääsyn jälkeen oli kyl sellanen fiilis, et pystyn (vähintään joukkueen tuella mut myös itsekin) ihan mihin vaan.

Hyvää joulua kaikille!

Kirkkis panikointia

Apua! Pahamaineinen Kirkkojärven marssi huomenna!! Mun pitäs selvitä 20-30kilometrin pikamarssista (lue juoksumarssi)! Oon suoraan sanottuna aivan kauhuissani. Mä en yhtään tiedä mitä tuleva pitää paitsi täyttä kärsimystä 3-6tuntia. :s
Tosi kiva kun pitäs kisata joukkueen ryhmähenkeä mittaavassa kisassa joukkueessa, jonka kanssa ei juuri ole ollut tekemisissä, sillä meitä eriytyviä on ihan liian vähän omaks joukkueeksi niin joudun meneen kasarmijoukkueen kanssa josta hyvä kun oon ehkä saattanut joskus puhua kaikille muutaman sanan.

Lisäks puolet joukkueesta on sitä mieltä et mun pitäs keksiä joku syy movettaa (hakea vemppaa ilman kunnon syytä) koska olen niin selvästi huonokuntoisin, ettei meillä ole mahdollisuutta voittaa jos osallistun. Todella kannustavaa. Onneks puolet pitää mun puolia ja on sen kannalla et lähdetään tekeen tätä joukkueena kokemuksen haku mielessä. Saa nähdä kuinka paljon saan tuolla metsässä paskaa niskaani kun kunto loppuu. Noh onpahan sit ensimmäinen hajoaminen intissä ja siks mä osittain täällä RUK:ssa olen kun en ole päässyt itseäni P-kaudella tai AUK:ssa tarpeeksi haastamaan ja kokeilemaan rajoja.

Mut huomenna mä tuun pääseen maaliin hajosin mä miten monta kertaa tahansa tai miten aikaisin uupuisin ihan lopullisesti. Kunhan pysyn jaloillani mä yritän. Vaikka kaikki vihais mua sen jälkeen mä teen tän itseni takia en meidän joukkueen, sillä jos ajattelisin joukkueen parasta olisin move, mut sitä en tulis ikinä itselleni anteeksi antamaan. Mä aion kasvaa tästä kokemuksesta. Mua ei huoleta edes JOHA (johtamisharjoitus) niin paljon kun tämä sillä tiedä, et tuun siitä selviämään, sillä väsymys eikä matka mua tapa. Mä oon sinnikäs ja väsymyksen äärirajoilla selviän, mut sit kun mennään fyysisesti äärirajoille ja sen yli en tiedä mitä on luvassa sillä en ole koskaan kokeillut ja mun pitäs pysyä mukana porukassa jonka cooper tulos on kaikilla vähintään 2700 tienoilla ja itselläni tosiaan se 2100 ja tuskin siitä hirveesti on parantunut kun täällä ei ole oikeesti ollut aikaa liikkua yhtään omatoimisesti ja ohjattuakin ollut hyvin vähän. Ainoot kunnon vapaat ollut tällä viikolla jollon olis ehtinyt mut turha lenkillä käydä kahtena päivänä ennen kirkkistä niin oon yrittänyt vaan venytellä ja parannella hiipivää flunssaa ja jopa onnistunut siinä (:

Noh huomenna olen sit kokemusta rikkaampi. Tsempatkaa mua (:

P.S Onnea tänään kotiutuneille Vänrikeille! <3 Perässä tullaan nimimerkillä tasan 6kk edessä.

Pohdiskelua

Oikein hävettää miten pitkä aika viime kerrasta on kun oon saanut aikaseks kirjoittaa. Voin melkein rehellisesti puolustautua sillä, ettei ole ollut aikaa. Vapaa-aika on lähes tuntematon käsite RUK:ssa. Meillä pitäs olla joka ilta 4 tuntia vapaata mut tähän mennessä ollaan ehditty ne pitää vaan 3 kertaa ja huomenna starttaa viikko 9/14. Normaali vapaa-aika kestää noin tunnin ja siinä ajassa ehtii juuri käymään suihkussa ja lukemaan hetken seuraavaan kokeeseen. Toisaalta myös siks tykkään täällä olemisesta kun aika menee tosi nopeesti kun on niin paljon tekemistä (en kuitenkaan niin paljoa et olisin hakenut kouluttajakokelaaksi vaikka mielessä kävikin). Mut nyt koitan taas repiä jostian sitä aikaa ja saada postauksia vähän useammin ulos.

Tähän pariin kuukauteen on mahtunut vaikka ja mitä kun en ole kirjoitellut 4 taisteluharjoitusta joista kaks raivaamis ja kaks suojelu. Tosiaan meillä mennyt tämä eriytyvä koulutus niin et ensin tehtiin puolet RUK:sta raivaamis juttuja ja sit nyt tehdään loppu suojelu juttuja.

Mieleen painuvinta ollut ehkä viime viikolla ollut jääkylmä puhdistussuihku. Eli siis ulkona oleva suihku johon vesi otettiin järvestä. Voin sanoa et hieman paleli. Heh mut vielä hengissä ja kai mä nyt sit oon raivaajasuojelia kun suojelijat sano et suojelioiden tulikaste on juuri tuo suihku.

Tässä puolen vuoden miesten kotiutumisen lähestyessä ruvennut miettimään  omia tulevia alokkaitaan joiden stj on näköjään taustatutkimuksen perusteella 22. Montakohan tuttua mulle tulee alaiseksi? Sil lukion pojista melkein kaikki tulee vasta nyt tammikuussa niin on todella suuri mahdollisuus et jotai tosi hyviäkin kavereita tulee mun käskyn alle. Osaanko olla heille Rouva Kokelas? Toisaalta olis kiva jos olis tuttuja niin niiltä sais rehellistä palautetta mun kehittymisestä ja ei tarvi aloittaa ihan alusta luottamuksen rakentamista yms. Mut toisaalta ne tietää millainen olen siviilissä ja ollut ennen inttiä. Kun mulla on ihan oma intti minäni.

 En sano et rooli mut silti olen aivan eri-ihminen intin kamat päällä ja siviilissä. Intissä olen vakava, kyseenalaistan paljon, olen sanavalmis, mutta osaan myös niellä ylpeyteni, ottaa iskut suoraan kasvoihin kumartaa ja poistua paikalta mitä siviili minäni ei todellakaan tekisi. Intissä olen äijä nainen isolla N:llä. Jos ei pidä puoliaan ei pärjää.
Siviilissä olen paljon enemmän tyttömäinen. Haluan pukea nätisti, olla pieni ja ehkä joissan asioissa jopa vähän säälittävä. Sellainen pelastettava. Vaan olla ja nauttia elämästä, maistella vähän kaikkea. Elää. Ehkä se johtuu siitä et siviili elämä on tällä hetkellä aika vähäistä niin ottaa kaiken irti kun se on mahdollista. Tekee hyvää tällaiselle perfektionistille. Perfektionisti ja hivenen kontrollifriikki saa olla vallassa kun oon pukeutunut maastokuvioon ja sit nautin vaa elämästä ja annan kaiken vaan tapahtua kun saan siviilit päälle. Tämä elämä on ainut mahdollisuus elää ja siitä tulee ottaa kaikki irti heittäytyä. Kokea paljon kaikkea. Uskoa. Nähdä. Nauraa. Itkeä. Kärsiä. Nauttia. Tehdä virheitä. Antaa anteeksi toisen virheitä ja ennen kaikkea Rakastaa.