Ohi on!

Ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaa on vuosi armeijassa takana 347 aamua meni niin nopeasti, että huh huh. Viimeiset päivät tuntuivat jotenkin niin unen omaisilta. Niin epätodellisilta. Tiistaina meillä oli Pioneerirykmentin lakkautus paraati. Mun tehtävänäni oli luovuttaa raivaajien viiri eteenpäin Karjalan prikaatille, jonne meidän aselaji nyt siirtyy.
Sit keskiviikkona palautettiin aseet ja oli kotiuttamisjuhla. Maanpuolustus naiset palkitsivat minut hyvin suoritetusta vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Kahviteltiin.
Torstai oli sit kaikista vaikein päivä tottakai. Päivä, jolloin piti hylätä kokonaan elämä, jota on elänyt täysipainoisesti vuoden. Rehellisesti sanottuna ei mulla oikeestaan ollut mitään muuta elämää kuin intti. Mitä nyt lomat olin kullan kanssa, mut siinä se. Noh saatiinhan me kokelaat olla hetki pidempään armeijan väreissä kun muut. Muiden lähtiessä palauttamaan jo varusteitaan meillä oli vielä ylennys tilaisuus ja tosiaan niin oudolta kun se kuulostaa musta tuli Vänrikki. Ei enää kokelas, tai oppilas. Vänrikki- reservin upseeri. Noh ei siitä tunteesta saanut hirveän kauaa nauttia. Kahvittelun jälkeen sit vaan siviilivaatteet päälle ja palauttamaan varusteet.
Poikien ilmeet oli hyvät kun näki mut hameessa. Yllätys yllätys mä olinkin nainen :D Aikaisemmin oon ollut vaan se valittava ämmä, joka käskee aina kaikkea tyhmää. En mitenkään missään muotoa nainen.

Epätodellisuutta kuvaa hyvin se, etten itkenyt sen päivän aikana kun ainoastaan kerran. Olin vaan niin iloinen kun kaikki oli niin hyvällä päällä. Sit kun meidän komppanian varapäällikkö viimeisellä hetkellä kun astuttiin ulos yksiköstä ja kohti reservin aurinkoa kysyi, ettenkö muka aio halata sitä ennen kuin lähden niin sit alkoi itku. Tää kaikki oli oikeesti tässä.

Vieläkin kotiin tullessani mietin, että minne mä oon oikein hukannut maiharini kun ne ei ole eteisessä odottamassa sitä päivää, jolloin taas on aika palata "lomilta" kasarmille, omaan tupaan ja omaan punkkaan. Mut tämä loma ei enää päätykkään. Intti oli kyl ehdottomasti mun elämän parasta aikaa. Eihän sitä vielä tiedä, mut ainakin näistä 20 vuodesta paras. Vaikka niin kovasti haluaisinkin takaisin, niin toisaalta odotan tulevaisuutta innolla. Meillä on kullan kanssa molemmilla opiskelupaikat Joensuussa ja yhteinen aivan ihanalla paikalla oleva kämppä, jota me mennään katsomaan ylihuomenna. Molemmille alustavasti puhutut työpaikat opiskelujen oheen... Kaikki kuulostaa niin hyvältä, et on suorastaan sääli jos en siellä viihdy. Toisaalta sit mun suunta oli mpkk tai joku muu homma puolustusvoimissa. En mä muutakaan tiedä mitä haluaisin tehdä. Noh elämä kuljettaa eteenpäin, ei se matkalle jätä. Joskus tie voi olla vaikeakulkuinen ehkä jopa lähes olemattomissa toisinaan leveä ja helppo kulkuinen. Silti se ei koskaan lakkaa olemasta <3

Viimeisiä viedään

Taas vierähtänyt tovi viime postauksesta. Ollut niin paljon metsäharjoituksia ja lomilla ja kasarmilla ei yksin kertaisesti jaksa avata konetta. Mistäköhän sitä aloittaisi kertomisen. Olisiko loppusota hyvä?

Kaksi viikkoa taisteluharjoitusta. Ensin viikko ihan vaan omalla porukalla Pohjanmaalla harjoittelua "kovaa vetoa" varten. Ja sit yksi päivä kasarmilla siin välissä ja materiaalin pakkailua yms. ja sit suuntana Itä-Suomi ja loppusota, jossa meitä oli noin 1000 henkeä. Oli reserviläistä ja skapparia ja varusmiestä. Me ei valitettavasti päästy ihan hirveästi yhteistoimintaa suorittamaan, mut se mitä saatiin oli kyl huippua. Varsinkin miinakoulutus ihan oikeille siviilipalomiehille oli huippu varsinkin kun niitä oikeasti kiinnosti mitä me tehdään. Monia muita ei meidän toiminta juurikaan kiinnostanut ja tuntui, että meitä aliarvostettiin. Mut toisaalta ihanne tilannehan sodassa olis se, ettei meillä raivaajia ei tarvittais ollenkaan. Sitten kun paska iskee tuulettimeen (näin intti sanostoa käyttääkseni) ja tilanne perkelöityy, ei kukaan voi tehdä yhtään mitään, ennen kuin me ollaan paikalla ja saatu puhdistettua alueet. Harjoituksissa kukaan ei vaan halua, että heidän toimintansa keskeytyisi pariksikaan tunniksi. Ihan ymmärrettävää sekin.
 Onneksi päästiin paljon raivaamaan. Edelliset saapumiserät on kuulemma raivannut joku 3 kertaa koko viikon aikana, mut me saatiin harjoitella 2-3kertaa päivässä mielenkiintoissakin paikoissa. Harvemmin sitä pääsee ajamaan suljettua moottoritietä väärää kaistaa ja raivata siellä kohti auringonlaskua. Tai tekemään yhteistyötä palomiesten kanssa ja pelastaa "kemiantehdas". Maukasta!

Loppusodan jälkeen en sit oo muuta tehnytkään kun lomaillut ja alkuviikosta olin yhden päivän kasarmilla paraatiharjoittelun takia. Tosiaan meillä on tiistaina Keuruun päätösparaati. Surullista, et varuskunta oikeesti lakkaa täältä. Suomen yks nuorimmista varuskunnista ja se pitää sit lopettaa. Ei päästä Keuruulle edes kertaamaan sit joskus vaan suuntana on joku aivan muu.

En haluis lähteä. Vaikka voin rehellisesti sanoa, et tänä kuluneena vuonna on tapahtunut negatiivisimmat asiat mun elämässä, niin ehkä myöskin parhaat. Ainakin ikimuistoisimmat, jos ei muuta d:
Tuntuu, et elämältä lähtee pohja alta tän jälkeen. En tiedä mitä tehdä. Tähän asti oon tiennyt mitä haluan elämältä. Vaikka inttikin arvelutti alussa. Paljon. niin olin haaveillut siitä kumminkin melkein 10 vuotta. Nyt mä en tiedä oonko menossa edes oikeaan paikkaan opiskelemaan kun hylkäsin kauan haaveillun bilsan opiskelu paikan ja oon menossa metsätieteelliseen pelkän intuition pohjalta. Noin 2 viikon harkinnan jälkeen.

Toisaalta mun elämä vaikuttaa todella valoisalta. Kun torstaina kotiudun niin maanantaina alkavat jo työt ja Rautian kassalta mut saa bongattua seuraavan reilu kuukauden. Sen jälkeen ulkomaan matka (toivottavasti, sillä vieläkin odotellaan halpaa äkkilähtöä lämpöiseen) ja sit muutto Joensuuhun kullan kanssa. Tai en tiedä missä järjestyksessä kun maanantaina käydään kirjoittamassa vuokrasopimus ja avaimet käydään hakemassa jo 2.7. et missä välissä sit oikeesti muutetaan.
Ja ainakin pohjapiirustuksen perusteella meille on tulossa aivan huippu opiskelijaboxi. 62 neliöinen kaksio, jossa on iso keittiö ja parveke ja vaatehuone. Mitä muuta voi toivoa? Vähän matalampaa vuokraa tietysti, mut kaikkea ei voi saada ja jos kämppä ei niin unelma ole kun miltä vaikuttaa niin sit vaan yrittämään halvempaa.

Et sellaista mulle tällä kertaa. Ja ai niin parasta, mulla on taas lyhyet hiukset  <3 xoxo 

Kokelaan arkea

Tässä jo monta viikko miettinyt, et pitäs kirjoittaa. Mut ei ole mitään mistä kertoa arki rullaa samaan malliin kun aina ennenkin. Tänään sit tajusin, että enhän mä ole ees kertonut millaista mun arki täällä on. Se on varmaan muille ihan mielenkiintoista ja erilaista joten tässä tulee (:

Aamu alkaa normaalisti 5:45 kun apupäivystäjä laittaa sissivalon (=puolivalot) päälle, koputtaa oveen ja astuu sisälle "Hyvää huomenta rouvat kokelaat, rouva alikersantti! Laitanko radion päälle?" Kun apupäivystäjä on poistunut on vuorossa ylös nouseminen vaatteiden päälle pukeminen, punkan tekeminen ja hampaiden harjaus. 6:00 muu komppania sit heräilee ja 6:05 kokelaat kiertää tupien ovilla kyselemässä lähteekö joku TERVAKSELLE (= varuskunnan terveysasema) tai onko joku lomilla. Lisäksi harmittavan usein joutuu potkimaan poikia ylös punkasta, että ehtivät aamupalalle.

Sit onkin vuorossa minuuttien huutaminen aamupalalle. 10 minuutilla kerrotaan varustus. 5min pitää olla kaapit kiinni ja hiljaa. 2min istutaan jäkeillä ja jäkitetään (=istutaan ryhdikkäinä, kädet polvien päällä. Minuutilla tullaan jonoon tupien oville. Sit järjestytään pihalle kolmeen riviin ja suunnataan MuKeen (=muonituskeskus).

Jos ollaan koko päivä kasarmilla niin aamupäivä on koulutuksia. Nyt ollaan oltu kuukauden verran itse kurssilla niin ei ole tarvinnut koulutuksia pitää, mut yleensä kokelaat tai alikersantit pitää ne. 11.00 lounas jonka jälkeen lisää koulutuksia. 16.30 on vuorossa päivällinen ja sen jälkeen siivouspalvelu eli tuvat siivotaan siten, ettei mistään löydy pölyä mistään. Siis mies, joka on käynyt intin ei voi väittää, ettei osaa siivota. Vapaa-aika alkaa yleensä 18.00 ja kestää 21.00. Yleensä vapaa-ajalla käyn lenkillä tai puntilla tai sotkussa tai rötvään tuvassa.

Vapaa-ajan jälkeen on vuorossa iltavahvuuslaskenta ja sen jälkeen päivä onkin ohi. Et sellainen mun arki täällä. kello 22.00 kaikuu käytävillä huuto "KOMPPANIASSSA HILJAISUUS VALOT POIS, OVET KIINNI, MIEHET OMIIN PUNKKIINSA! HYVÄÄ YÖTÄ!!!"

Mun elämä...

Tässä E-kauden kehittymissuunnitelmaa väsätessä on pitänyt miettiä miten oon johtajana kehittynyt niin AUK:ssa RUK:ssa ja nyt P-kaudella johtajana. Menin itse vähän syvällisemmäks ja rupesin miettimään miten oon muuttunut koko elämäni aikana tähän päivään – kohta kaksikymppiseksi naiseksi.

Pienenä olin todella sosiaalinen. Sen takia äiti joutui minut päiväkotiinkin laittamaan kun aina olisi kuulemma pitänyt olla kaveri ja jotain tekemistä, mutta koska oli kaksi nuorempaa siskoa joista toinen ihan vauva ei äidillä ymmärrettävästi siihen ollut aikaa. Vaikka väitetään, ettei päiväkodit tee lapsille hyvää niin itselläni ei ole asiasta mitään traumoja. Päinvastoin suurin osa lapsuuden parhaista muistoista on sieltä. Minua hyvin kuvaava ilmaisu oli reissuvihkoon kirjoitettu kommentti ”Komensi muita leikkiessä, kuitenkin sulassa sovussa.” Tiesin mitä tahdoin.

Kasvoin aika nopeasti esikoisen rooliin. Olin se vanhin, jonka piti aina tietää ja osata kaikki. Pitää huolta pienemmistä. Olla reilu ja huolehtivainen. Mutta toisaalta minuun myös luotettiin. Kun olin 10 meidät jätettiin ensimmäisen kerran illaksi kolmistaan kotiin ilman lapsenvahtia. Olin tarpeeksi vanha huolehtimaan muista. Kuusi vuotta myöhemminkin kun porukat olivat reissussa olisi minun pitänyt jäädä kotiin vahtimaan pienempiä vaikka nuorinkin tällöin jo 13. 

Minusta kasvoi täydellisyyden tavoittelija. Muistan kun sain ensimmäisen kerran kokeesta 7 ½. Olin todella pettynyt. Muistan vieläkin kuinka itkien soitin isälle ja odotin hirveää läksytystä siitä kuinka en yrittänyt tarpeeksi. Pelko oli turha. Elämä jatkui sittenkin.

Yläaste oli kovaa kilpailua – kaikesta. Olin pahimmassa murrosiässä seiskalla, mutta ihme kyllä sain opiskeltua. Kiitos ala-asteen, joka oli antanut niin hyvät valmiudet, että riitti kun viimeisenä iltana kerran selaili koe alueen läpi niin pärjäsi kokeissa. Opettelin meikkaamaan (liikakin). Seurustelin. Kokeilin rajoja –alkoholi, tupakka. Tappelin vanhempien kanssa – lähes päivittäin. En pitänyt kotiintulo ajoista kiinni. Olin elämäni ainoan kerran kotiarestissa. Juuri ennen kasiluokan alkua, sitten sainkin tämän tapauksen huomion itseeni. Ehkä se johtui siitä, että olin ilman meikkiä tai siitä, että minulla ei ollutkaan kaveriporukkaani ympärilläni. Sain miehen tai pieni poikahan se vielä oli elämääni. Sen, jonka kanssa olen nyt kasvamassa aikuseksi (ehkä jonakin päivänä). Kulta rauhoitti minua ja pääsin pahimmasta murrosiästä. Lopetin tupakan polton. Mutta olin niin ihastunut, että menetin parhaan ystäväni, sillä yhtäkkiä minulle ei jäänytkään aikaa hänelle kun jokaisen vapaan hetken halusin olla kullan kanssa. Kun pahin alkuhuuma oli ohi oli jo liian myöhäsitä palauttaa välit kuntoon. En tiedä olisiko aika kuitenkin ajanut meidät erilleen, mutta silti harmittaa ja mietin sitä usein miten asiat olisivat jos välimme eivät olisi niin riitaisasti katkenneet. Hän kuitenkin jakoi kanssa koko ala-asteen ja pahimman murrosiän. Yläastetta varjostivat myös masennus ja syömishäiriö, jotka saivat minut jäämään taka-alalle. Sulautumaan massaan.

Lukiossa kaikki alkoi alusta. Yhtäkkiä huomasin olevani yksin. Kulta ja kaikki kaverit olivatkin lähteneet muualle kouluun. Onneksi tätä ei kestänyt kauaa vaan meistä muutokseen paiskatuista ihmisistä muodostui 6 työn kopla joka kasvoi koko lukio ajan. Opin antamaan vähän periksi enään 7 ei ollut enää maailmanloppu kokeesta vaan vielä ihan hyvä suoritus. Varsinkin kielistä. Ylimääräistä aikaa ei kyllä ollut nimeksikään. Kävin töissä, harrastin, ohjasin sudenpentulaumaa, opiskelin. Kaikki vapaat hetket menivät joko kullalla tai kavereille. Kirjoitusten lähestyessä innostus opiskella hävisi. Ehkä se oli jonkinlaista loppuun palamista. Kirjoitukset menivät miten menivät. Onneksi se herätteli ja sain innostuksen opiskella takaisin pääsykokeisiin valmistautuessa. Pääsinhän sisään kaikkiin kouluihin minne hain paitsi sinne minne olisin eniten halunnut. Toisaalta olen tyytyväinen tähän tilanteeseen tulevana Metsätieteiden opiskelijana. Lukiossa jäin veilä enemmän taka-alalle. Mitä nyt oppilaskunnan puheenjohtajana kauden toimin, mutta luokan asioissa en juuri ollut tekemisissä.

Intissä on pitänyt taas oppia olemaan esillä. Olla se komentelija joka olin jo päiväkodissa. Tietää mitä tahtoo ja pitää siitä kiinni myös muiden edessä. Ja uskaltaa myös epäonnistua muiden edessä. Ei tarvitse olla paras ja onnistua. Lisäksi pitäisi oppia olemaan taas itsevarma. Luottaa itseensä. Antaa itsestään kaikki irti. Olla innostava ja hyvä esimerkki. Niin paljon kaikkea. Osan olen oppinut osan en. Ja tässä on kolmise kuukautta aikaa enää opetella. Kumpa rouva vänrikki omaisi sen saman varmuuden ja tahdon minkä pieni päiväkoti-ikäinen riiviö osasi.

Reservin aurinko häämöttää

Ollut reilu viikon haaveet tulevassa reservissä. Hirvee muuttokuume päällä kun kullan kanssa Joensuusta katseltu kämppää ja selvitelty erilaisia vaihtoehtoja. Astiat yms omassa kämpässä tarvittavat tavarat on ollut kyl pakattuna huoneen nurkassa jo kesästä asti, mut ei sitä sillon viel ajatellut ja nyt se tuntuu olevan jo niin lähellä. Eihän tj lukukaan enää ole kuin 124 eli ei juuri mitään verrattuna 347:aan, joita alussa oli. P-kausi kohta ohi (taas) ja sit enää E- ja J-kausi ja sit kesätöihin, jonka jälkeen aloittamaan oma (opiskelija)elämä toivottavasti avoliitossa. Kauheeta kun toi sana kuulostaa, siltä et olisin jotenkin vanha d:

  Noh ehkä mä oon vanha, kun eilen pikkusisko tanssi omat Wanhojen tanssinsa. Kaks vuotta mun jälkeen, mut silti tuntuu et justhan ne oli. Voisko joku pysäyttää tän ajan? Tai ainakin hidastaa? Noh ei tässä intti elämässä nyt niin suurta hohtoa ole, et kaikki päivät sais tuntua pidemmiltä, mut on tässä puolensa. Mitä nyt musta ei hirveesti tykätä, koska mulla on kuulema palautteen mukaan liian korkea ääni käskemään. Noh asialle itsehän hirveästi en voi. Tai sit pitää aloitaa tupakan poltto ja viskin juonti niin rupeen kuulostaan uskottavalta d: Noh toivottavasti ne oppii kuuntelemaan mun ääntä ja itsekin saan sitä työstettyä. Hmm.

Mitäs tässä olis tapahtunut viime postauksesta. Tuntuu, ettei mitään kun en ole saanut aikaseks kirjoittaakaan vaikka aikaa on ollut kun saadaan kaikki aina paljon nopeammin valmiiks kun kouluttajat olettaa.. Noh olihan noille mun pikku alokkailla vala. Et eivät ole enää mussukat alokkaita vaan pioneerejä. Tuli tosi haikee fiilis valassa. Siit on puol vuotta kun itse vannoin suojelevani tätä maata ja vala on saanut enemmän sisältöä ja merkitystä kuin silloin. Mitä olen valmis tekemään maamme puolesta? Näin johtoasemassa mun vastuulla on useammankin kuin yhden ihmisen henki. Mun ratkaisut vaikuttaa sodassa siihen et pääsevätkö kaikki turvallisesti takaisin kotiin vai jääkö koko porukka rintamalle. Vetää aina hiljaiseksi kun ajattelee...

Mut ei sitä tiedä pääsenkö ees rintamalle kun sota syttyy kun oon ymmärtänyt et, vaikka väitetäänkin et ollaan saman arvoisia ja samassa tehtävässä kuin miehet niin ei tule tapahtumaan, koska ei haluta ottaa sitä riskiä, et miehet rupeavat suojelemaan yksittäistä henkilöä ja näin vaarantavat koko joukkueen hengen, naiset eivät ainakaan etulinjaan pääse. Toisaalta ymmärrän pointin, mut sit rupeaa miettimään, et miks meille sit annetaan sama koulutus? Miks ei meitä suoraan kouluteta johonkin sellaiseen tehtävään mikä voitais suorittaa. Mä oon täällä kokeilemassa rajojani ja viettämässä välivuotta, mutta osaksi myös maanpuolustus tahdon vuoksi. Haluan auttaa omaa kansaani säilyttämään oman kulttuurinsa ja kielensä, jos sitä joku asein uhkaa. Olen valmis antamaan henkeni tarvittaessa sen puolesta. Miksi en saisi tehdä miehen työtä......

Rouva Kokelas

Nyt sitä sit reilu viikonpäivät oltu kokelaana. Ollut aikamoista sopeutumista tottua taas Keuruun elämään ja oppia tuntemaan omat alokkaansa ja tajuta et tää on todella todella erilaista kuin vertaisjohtaminen. Vaikka nää on saman ikäisiä ja vanhempiakin et voi vaan antaa käskyä, että tee näin vaan sun pitää oikeesti kertoa miten ja millä tavalla ja tulla näyttämään ja valvoa.
Sekin on jännä huomata, että se mihin on tottunut pysyy kokoajan mielessä. Haminassa puhuttiin koko ajan et me Keuruulla sitä ja Keuruulla tätä ja nyt kun ollaan täällä niin me Haminassa sitä ja Haminassa tätä. Heh (:

Nyt kun on oikeesti kokelas on ruvennut pohtimaan mitä meidän kokelaat teki ja toimi. Ne tuntuivat niin yli-ihmisiltä kaikkine tietoineen ja taitoineen. Meidän pitäs olla samanlaisia? Vai ollaanko me jo alokkaitten silmissä? Ainakin oon vielä osannut vastata niiden kaikkiin kysymyksiin ja ainoat sekaannukset johtuneet muutoksista täällä Keuruulla sen 14 viikon aikana kun oltiin Haminassa kun johtoportaan ihmiset ovat vaihtuneet.

Hassua kyllä, vaikka johtajakoulutuksen pitänyt olla suunnilleen samanlaista täällä ja Haminassa huomaa eron (ainakin osan kohdalla) alikersantin ja kokelaan välillä, et meillä on valmiudet ja avaimet toimia paljon moniulotteisemmin kuin alikersanttien. Tai sit se on niille vaan sitä, et ne joutuu uudelleen tottumaan siihen, et on niitä ylempiarvoisia varusmiesjohtajia. Ja viel samaa saapumis erää. Mahdollisesti jopa tupakaveri ja nyt pitäs oppia ottamaan käskyjä siltä vastaan. Toisaalta on se outoa vaatia ja käskeä alikersantteja kun niiltä pitäs vaatia samalla tavalla kuin aloikkailta tosin kyl vaativimmissa tehtävissä ja osata ja viitsiä sanoa niille, jos homma ei vaan yksinkertaisesti toimi.

Mut pääsääntöisesti on tämä kokelaan elämä maistunut. Kyll mä tästä enemmän tykkään kuin mitä alikersantin hommista olisin. Parasta ehkä se, et kouluttajat kohtelee nyt paljon enemmän työtovereina kuin koulutettavina. Mun joukkueessa on samat kouluttajat, jotka koulutti mua p-kaudella niin on hauska huomata, et hyvät tyypit onkin oikeesti mahtavia kun ne tulee jutteleen ja heittään läppää niinku kaverille. Ehkä tähän vielä tottuu (;

Viimeinen ilta upseerioppilaana

Huomenna sit sen aika koittais, et salmiakki saa kauan odotetun kaverinsa. Kauan odotettu? Vastahan me tänne tultiin. Jonnekin ovat nämä 14 viikkoa ilmeisesti hävinneet.
Noh olenko valmis astumaan huomenna kokelaan saappaisiin? Ennen tätä viikkoa uskoin siihen. Mulla oli hyviä johtajasuorituksia, sain paljon vertaisilta kehuja siitä kuinka oon kehittynyt tän kurssin aikana ja koin itsekin oppineeni paljon. Mutta tää viikko oppilasjohtajana on saanut taas pelkäämään, mitä oikein on edessä.
Mä oon menossa johtamaan joukkueellista suurin piirtein tän ikästä porukkaa ja nyt tuntuu, ettei mulla ole minkäänlaista auktoriteettiä näitä kohtaan ja saan osakseni (rakkaan tupakaverini kanssa) niin suurta vittuilua siitä, et ollaan naisia. Jos syy siihen, etten voi olla hyvä johtaja täällä on se, että olen nainen niin tulen olemaan todella pahasti kusessa. Tähän asti mä uskoin, ettei sillä olis väliä vaan sillä millainen oikeasti oot, mutta ainakin tällä hetkellä täällä Haminassa ei siltä näytä.
  Ehkä nappulat tuo mulle, jonkinlaista suojaa alokkaiden edessä. Tai jos niihin ei niin vahvasti (ainakaan suureen osaan) vaikuttaisi se, että on nainen.
Naisena armeijassa tuntuu siltä, että ei voi saada vakituista arvostusta niinku miehet. Meidän naisten on aina ansaittava se uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Todistettava, et ollaan yhtä hyviä kuin miehet. Ja miehet ovat sitä mieltä, että me ollaan etuoikeutettuja täällä armeijassa, koska meillä on omat vessat, omat suihkut, kaappeja käytössä enemmän kuin yksi, koska tuvassa asustaa vähemmän ihmisiä. Kouluttajat kohtelevat meitä kuulema paljon paremmin ja hellemmin. Ehkä myönnän, et meille osa puhuu paljon mukavammin, mutta eivätkö kaikki miehet puhu naiselle eritavalla kuin miehelle, vaikka odottaisivat samanlaisia tuloksia? Voin tietysti olla väärässä.
 Tai sit vaan kaikki täällä on gonahtanut siitä ilosta, että kohta päästään takaisin kotiyksikköihin. Paha sanoa kun molempia joukkueita johtaa tällä hetkellä nainen ja molemmilla on ongelmia. Hmp. On se niin vaikeeta.
 Mut ehkä mun pitäis tän kriisaamisen keskellä ajatella vaan mukavia noh mitäs viime kerrasta on tapahtunut...

Kurssijuhla tietenkin ensimmäisenä. Ei ehkä niin hienot bileet kun oli odottanut mut tykkäsin kyllä (: Ja kulta frakki päällä <3

Ei voi muuta sanoa. Ja yllättävän vähän mua ahdisti se, että muut naiset (lue avecit) sai olla ihanissa mekoissaan ja koruissaan. Mun wanhojentanssi mekko olis ollut kyl edukseen tuollakin. Mut sain mä sentään meikata ja laittaa rautaa korviin (: Esiintyjinä meillä oli Sanni ja Axl Smith et ei huonoja nekään. Se jäi harmittaan, et Sanni soitti niin paljon täysin vieraita biisejä näin radiorenkutus tasolla kuunnelleelle. Tai ei siinä ollut vikaa vaan siinä, et miksaukset ei oikein toiminut niin biisien sanoista ei saanut kunnolla selvää ja melodia hävisi basson alle niin, et kaikki kuulosti melkein samalta. Pitää joskus kuunnella sit jostain netin maailmasta kyseiset biisit niin voi sanoa niistä mielipiteensä. Mut juuh oli kyl todella mukavata ja ikimuistoiset olivat juhlat.                                                                                                 

Kurssijuhlan jälkeen lähdettiin sit ampumaleirille ja päästiin ihan oikeasti raivaamaan kovia tuotteita. Parasta (: Kerrankin tehä oikeesti sellaista jota tulis tekemään sodan aikana. Miettimään et minne laittaa panostus, kuinka iso ja minne. Ja nähtiin minkälaista jälkeä eri miinat yms tekee. Polvi vaan kipeytyi todella pahasti päivän aikana ja illalla sit oli pakko myöntyä ja mennä kenttäsairaanhoitajan puheille. Siinä sit toinen ampuma päivä VMTL ja sain puhuttua et saisin osallistua JOHAAN seuraavana iltana. Siinä sit kolmen vempan voimin purettiin 7 telttaa päivän aikana ja illalla takaisin kenttäsairaanhoitajan puheille kun polvi vaan paheni. 4x VMTL ja käsky mennä lääkärille kun JOHA ohi. Lääkäri ei sit löytänyt sieltä mitään vaikka otti röntgenet. 5xVMTL ja käsky Keuruulla mennä lääkäriltä kitiseen aikaa magneettikuvauksiin jos ei mene ohi tässä parissa viikossa ja nyt aika pahalta näyttää et Tervas jono kutsuu -.- Kiva jos siel oikeesti on jotain hajalla. Nooh toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

 

Mut 24 tunnin päästä tämä (vielä tuleva) kokelas näkee omat pienet alokkaansa ja palvelus saa taas aivan uuden käänteen (: Aamut vaan ovat katoava luonnonvara (tj 148)

 

 

 

Joulu ja aamujuna!

Ihanaa olla kotona pitkää aikaa. Huima 8 päivän loma.  Kerkee oikeesti tehdä kaikkea ja vaan myös olla. Huomenna sit takaisin Haminaan ja kolme viikkoa siel sit putkeen mut onneks ens viikonloppu on kurssijuhla niin ei (toivottavasti) tunnu niin pahalta tämä aika. Ja sen jälkeen onkin enään puol viikkoa jonka jälkeen pääsee takaisin Keuruulle kokelaana.

Tosiaan ajan kulumisesta. Tänään kääntyi aamujuna! Uskomatonta et intti jo puolessa välissä tai siis oikeestaan jo päivä enemmän takana kuin edessä.  Tuntuu et ei tässä olis kuin pari kuukautta menny kun inttiin menin. P-kausi eli ensimmäiset 8 viikkoa on tuntunut kaikista pisimmältä ajalta. Pidemmältä kuin koko muu aika (jota takana 17 viikkoa). Alkaa jo olemaan ikävä takaisin Keuruulle tai siis lähinnä uusia alikersantteja ja sitä et päivä oikeesti loppu päivälliseen ja sit oli oikeesti omaa aikaa vaan olla tai lukea oikeesti kokeisiin tai lähteä lenkille tai mitä ikinä haluskaan.

Mut tosiaan jos viel Kirkkiksestä kerron kun siitä viimeks panikoin. Noh pääsin maaliin, se jo erittäin suuri saavutus. Me juostiin suunnilleen koko matka ja tehtiin suunnistusvirheen takia joku 5 kilsaa ylimääräistä. Et matka oli jotain lähemmäs 30 kilsaa. Vauhti oli mulle alusta asti ihan liian kova ja ensimmäisen 5 kilsan jälkeen mua ruvettiin takaa tönimään ja kiskoon kädestä eteenpäin et pysyisin mukana ja samassa vauhdissa. Noh ei siis ihme, et olin ihan lopussa jo puolenvälin tienoilla. Joku 6-9 kilsaa ennen maalia meillä oli pakollinen pysähdys rastilla ja siel oli lääkintämiehiä ja ne näki, etten ollut enään missään parhaassa hapessa. Hyvä jos pysyin väsymykseltä pystyssä. Kyselivät olinko nyt ihan varma et haluun/pystyn jatkamaan kun en näytä siltä. Noh pojat vaan hätisti ne pois ja sanoivat et kyllä tämä maaliin tulee. Siitä ehkä 2 kilsaa multa loppu voimat kokonaan ja vuorotellen 2 poikaa tuki ja piti mua pystyssä samalla keventäen mun painoa et saatiin juostua koko matka maaliin asti. Oli kyl ihan täysin nollat taulussa meno ja mulla vain hämäriä muistikuvia kun ainut mitä pystyin ajattelemaan oli se et yritin skarpata niin et pysyisin tajuissani ja en sotkeutuis omiin jalkoihini. Muutaman kerran tais lähteä tajukin mut pojat sai kun saikin mut maaliin. Kiitos heidän ensimmäinen raivaajanainen ikinä päässyt maaliin. Ja kyl huomas sen miten suuri voima joukkue on. Yksin en olis päässyt varmaan edes 10 kilometriä sitä vauhtia mitä juostiin mut joukkueen tuki ja pakottaminenkin sai mut ihan täysin äärirajoille. Maalin pääsyn jälkeen oli kyl sellanen fiilis, et pystyn (vähintään joukkueen tuella mut myös itsekin) ihan mihin vaan.

Hyvää joulua kaikille!

Kirkkis panikointia

Apua! Pahamaineinen Kirkkojärven marssi huomenna!! Mun pitäs selvitä 20-30kilometrin pikamarssista (lue juoksumarssi)! Oon suoraan sanottuna aivan kauhuissani. Mä en yhtään tiedä mitä tuleva pitää paitsi täyttä kärsimystä 3-6tuntia. :s
Tosi kiva kun pitäs kisata joukkueen ryhmähenkeä mittaavassa kisassa joukkueessa, jonka kanssa ei juuri ole ollut tekemisissä, sillä meitä eriytyviä on ihan liian vähän omaks joukkueeksi niin joudun meneen kasarmijoukkueen kanssa josta hyvä kun oon ehkä saattanut joskus puhua kaikille muutaman sanan.

Lisäks puolet joukkueesta on sitä mieltä et mun pitäs keksiä joku syy movettaa (hakea vemppaa ilman kunnon syytä) koska olen niin selvästi huonokuntoisin, ettei meillä ole mahdollisuutta voittaa jos osallistun. Todella kannustavaa. Onneks puolet pitää mun puolia ja on sen kannalla et lähdetään tekeen tätä joukkueena kokemuksen haku mielessä. Saa nähdä kuinka paljon saan tuolla metsässä paskaa niskaani kun kunto loppuu. Noh onpahan sit ensimmäinen hajoaminen intissä ja siks mä osittain täällä RUK:ssa olen kun en ole päässyt itseäni P-kaudella tai AUK:ssa tarpeeksi haastamaan ja kokeilemaan rajoja.

Mut huomenna mä tuun pääseen maaliin hajosin mä miten monta kertaa tahansa tai miten aikaisin uupuisin ihan lopullisesti. Kunhan pysyn jaloillani mä yritän. Vaikka kaikki vihais mua sen jälkeen mä teen tän itseni takia en meidän joukkueen, sillä jos ajattelisin joukkueen parasta olisin move, mut sitä en tulis ikinä itselleni anteeksi antamaan. Mä aion kasvaa tästä kokemuksesta. Mua ei huoleta edes JOHA (johtamisharjoitus) niin paljon kun tämä sillä tiedä, et tuun siitä selviämään, sillä väsymys eikä matka mua tapa. Mä oon sinnikäs ja väsymyksen äärirajoilla selviän, mut sit kun mennään fyysisesti äärirajoille ja sen yli en tiedä mitä on luvassa sillä en ole koskaan kokeillut ja mun pitäs pysyä mukana porukassa jonka cooper tulos on kaikilla vähintään 2700 tienoilla ja itselläni tosiaan se 2100 ja tuskin siitä hirveesti on parantunut kun täällä ei ole oikeesti ollut aikaa liikkua yhtään omatoimisesti ja ohjattuakin ollut hyvin vähän. Ainoot kunnon vapaat ollut tällä viikolla jollon olis ehtinyt mut turha lenkillä käydä kahtena päivänä ennen kirkkistä niin oon yrittänyt vaan venytellä ja parannella hiipivää flunssaa ja jopa onnistunut siinä (:

Noh huomenna olen sit kokemusta rikkaampi. Tsempatkaa mua (:

P.S Onnea tänään kotiutuneille Vänrikeille! <3 Perässä tullaan nimimerkillä tasan 6kk edessä.

Pohdiskelua

Oikein hävettää miten pitkä aika viime kerrasta on kun oon saanut aikaseks kirjoittaa. Voin melkein rehellisesti puolustautua sillä, ettei ole ollut aikaa. Vapaa-aika on lähes tuntematon käsite RUK:ssa. Meillä pitäs olla joka ilta 4 tuntia vapaata mut tähän mennessä ollaan ehditty ne pitää vaan 3 kertaa ja huomenna starttaa viikko 9/14. Normaali vapaa-aika kestää noin tunnin ja siinä ajassa ehtii juuri käymään suihkussa ja lukemaan hetken seuraavaan kokeeseen. Toisaalta myös siks tykkään täällä olemisesta kun aika menee tosi nopeesti kun on niin paljon tekemistä (en kuitenkaan niin paljoa et olisin hakenut kouluttajakokelaaksi vaikka mielessä kävikin). Mut nyt koitan taas repiä jostian sitä aikaa ja saada postauksia vähän useammin ulos.

Tähän pariin kuukauteen on mahtunut vaikka ja mitä kun en ole kirjoitellut 4 taisteluharjoitusta joista kaks raivaamis ja kaks suojelu. Tosiaan meillä mennyt tämä eriytyvä koulutus niin et ensin tehtiin puolet RUK:sta raivaamis juttuja ja sit nyt tehdään loppu suojelu juttuja.

Mieleen painuvinta ollut ehkä viime viikolla ollut jääkylmä puhdistussuihku. Eli siis ulkona oleva suihku johon vesi otettiin järvestä. Voin sanoa et hieman paleli. Heh mut vielä hengissä ja kai mä nyt sit oon raivaajasuojelia kun suojelijat sano et suojelioiden tulikaste on juuri tuo suihku.

Tässä puolen vuoden miesten kotiutumisen lähestyessä ruvennut miettimään  omia tulevia alokkaitaan joiden stj on näköjään taustatutkimuksen perusteella 22. Montakohan tuttua mulle tulee alaiseksi? Sil lukion pojista melkein kaikki tulee vasta nyt tammikuussa niin on todella suuri mahdollisuus et jotai tosi hyviäkin kavereita tulee mun käskyn alle. Osaanko olla heille Rouva Kokelas? Toisaalta olis kiva jos olis tuttuja niin niiltä sais rehellistä palautetta mun kehittymisestä ja ei tarvi aloittaa ihan alusta luottamuksen rakentamista yms. Mut toisaalta ne tietää millainen olen siviilissä ja ollut ennen inttiä. Kun mulla on ihan oma intti minäni.

 En sano et rooli mut silti olen aivan eri-ihminen intin kamat päällä ja siviilissä. Intissä olen vakava, kyseenalaistan paljon, olen sanavalmis, mutta osaan myös niellä ylpeyteni, ottaa iskut suoraan kasvoihin kumartaa ja poistua paikalta mitä siviili minäni ei todellakaan tekisi. Intissä olen äijä nainen isolla N:llä. Jos ei pidä puoliaan ei pärjää.
Siviilissä olen paljon enemmän tyttömäinen. Haluan pukea nätisti, olla pieni ja ehkä joissan asioissa jopa vähän säälittävä. Sellainen pelastettava. Vaan olla ja nauttia elämästä, maistella vähän kaikkea. Elää. Ehkä se johtuu siitä et siviili elämä on tällä hetkellä aika vähäistä niin ottaa kaiken irti kun se on mahdollista. Tekee hyvää tällaiselle perfektionistille. Perfektionisti ja hivenen kontrollifriikki saa olla vallassa kun oon pukeutunut maastokuvioon ja sit nautin vaa elämästä ja annan kaiken vaan tapahtua kun saan siviilit päälle. Tämä elämä on ainut mahdollisuus elää ja siitä tulee ottaa kaikki irti heittäytyä. Kokea paljon kaikkea. Uskoa. Nähdä. Nauraa. Itkeä. Kärsiä. Nauttia. Tehdä virheitä. Antaa anteeksi toisen virheitä ja ennen kaikkea Rakastaa.

Viikko 1 oppitunteja

Tosiaan nyt istun bussissa takaisin kohti Haminaa, joten pahoittelen etten saa kuvia (joita kerrankin olen oikeesti ottanut) tänne näkymään. Mun uus Samsung ei oikein tän windowsin kanssa suostu juttelemaan paitsi jakamaan mobiilidatansa. Onhan sekin jotain.

Vieläkin RUK maistuu vaikka puoltoista viikkoa takana. Oon oikeesti todella postiivisesti yllättynyt miten oon jaksanu ja pärjänny kun oletin en kuolen, sillä RUK:ssahan on Suomen "parhaat". Mut uskokaa tai älkää nää on kaikki ihan ihmisiä (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta). Tosi kiva myös et meidän joukkueen johtaja on ollut mulle tosi kannustava kun haastattelussa kerroin sille ihan avoimesti, et mua pelottaa toi fyysisyys. Hän (myöskin nuori nainen) kertoi itse olleensa samassa kunnossa ainakin cooperin mukaan kun minä ja nyt se on skappari vaik kadettikoulun pääsyraja on 2600 cooperissa. Käski vaan yrittää parhaansa sillä itselleni mä tätä teen en kenenkään muun. Toivottavasti jätkät sit arvostaa mua kun aion oikeesti yrittää kaikkeni kirkkiksessä vaikka tiedän et mun takia meidän joukkueen sijoitus voi laskea paljon.

Päivät Haminassa on pitkiä vaikka aika menee tosi nopeesti. Pitkillä tarkoitan sitä et viime viikon aikana sain kahtena yönä viidestä mentyä nukkumaan ennen puolta yötä. Noh omapa on vikani kun en osaa pysyä poissa kun puhutaan päätöksen teosta. Onneks sen verran maltoin et oon vaan edustajistossa enkä hallituksessa vaikka sinne hakeminen kovasti huokutti. Mut kokeista läpi pääseminen on nyt tärkeintä ja toivon et sen verran ees tulis olemaan vapaa-aikaa et kerkeen käydä joskus iltaisin juoksemassa, etten ihan säälittävä olis kirkkiksessä. Se täällä onneks on paremmin, ettei enään ole kiire odottamaan. Aina on kiire muuten vaan, mut se ei tunnu niin turhauttavalta kun juosta paikkaan x ja odottaa siellä yli puoli tuntia kun ollaan ajoissa.

Mulla oli niin paljon asiaa viimeks mut nyt en muista niistä oikeestaan yhtään mitää. Surullista. Noh ei kai sillä niin väliä itsellenihän tätä lähinnä kirjoitan. Yäh nyt pakko lopettaa kun tää kuski ajaa niin epätasaisesti et tulee oikeesti paha olo... -.- Kirjoittelemisiin

RUK

RUK! Minä! Upseerioppilas! Ei todellakaan todellista. Kun vääpeli tiistaina julkaisi RU kurssille lähtijät ja mun nime oli niitten joukossa. Olin ihan kuset housussa koko loppu viikon perjantaihin. Olin ihna varma et tuun kuolemaan tänne heti ensimmäisenä päivänä (tosiaan sain tabletin toimimaan täällä (: ). Mut tässä sitä ollaan sunnuntai ilta ja vielä hengissä. Suurin osa mun peloista on hälvenny kun huomannu et täällä ihan normaaleja ihmisiä. Ja onneks Keuruulta sain tutun tupakaverinkin (: Muualtahan naiset eivät pääse pioneereiksi ja sen huomaa muista pojista kun ne aina saa hirveen sätkyn kun ne on boksereillaan tuvassa tai suihkutiloissa ovi auki ne raukat menee ihan paniikkiin.

Lisäks tuntuu hirveen positiiviselta, et täällä on yks jätkä joka ainakin juoksukunnon puolesta on mun kanssa samalla tasolla kun aattelin et oon ehdottomasti surkein ja mä kirosin 8kilsan lenkillä, etten pysy muiden mukana ja se juoksi mun rinnalla ja hihku innoissaan miten sen kunto on kasvanu ja oli tosi positiivinen. Itsekin tajusin et pitäs kai olla iloinen siitä et mun kunto kasvaa ja pääsen ylittämään itseäni eikä vaan kirota ja itkeä sitä et olen huonokuntoisin.

Oudointa tääl Haminassa on ehkä se, et me erikoisruokavalioiset joudutaan syömään eri ruokalassa kun muu komppani, koska erikoisruoka tarjoillaan vaan yhdessä ruokalassa. Olis niin kiva olla isolla porukalla, mut onneks en ole ainut vaan meitä on yhteensä (eri syistä) 4 ruokavaimmaista ja toinen on keliaasi niin helpottaa mun elämää kun on joku joka oikeesti osaa ja tietää paremmin kun minä ja jaksaa olla tarkka kun itsellä välillä suuri houkutus sortua kun ei mulle kumminkaan tule oireita, eikä yks kerta tapa. Ehkä mun pitäs asennoitua tähän sairauteen jotenkin toisin mut vaikeeta se on. Onneks täällä on ihan huippu hyvät ruuat (: vielä paremmat kun keuruulla ja leipävaihtoehtoja useita ja joka aamu muroja ja puuroo myös gluteenittomana.

Mulla olis niin paljon kirjoitettavaa mut aikaa ei ole sillä oon päivystäjä ja virkistymis tunti loppuu ihan just. Mut Perjantaina lomille ja sit toivottavasti aikaa enemmän (:

Raivaamista ja eka rehellinen vemppa

Juuh tosiaan viime viikko meni kokonaan metsässä AUK:n kakkos tetsin merkeissä. Kauheeta enää yks viikko AUK I:stä ja sit porukka hajoaa taas. Osa lähtee erikois-AUK:hon eli siis lääkintä ja talous AUK:hon osa jää normi raivaaja AUK:hon ja osa lähtee RUK:hon. Pelottavaa, et mäkin voi olla yks joka lähtee oikeesti RUK:hon sillä oon käynyt yksikön päällikön ja pataljoonan komentajan haastatteluissa, jotka koskee RUK halukkuutta ja sopivuutta. Tällä hetkellä näyttää siltä, et ainut syy miks en menis rukkiin on se, et mun cooperin tulos ei ole tarpeeks hyvä kun sinne ei kuulema oteta mielellään ketään, joka ei pysty cooperissa 2600m enkä todellakaan sitä tule juoksemaan ens viikon rästi cooperissa kun jäi juoksematta sillon aukin ekalla viikolla. Toivotaan et selkä ei sano mitään ikävää.

Tosiaan torstaina oli sit mun eka oikea vemppa kun meni selkä. Siis päivä nosto ja kanto vapautusta. Vanha ratsastusvamma ei oikein arvostanut sitä, et makasin poteron pohjalla yli puol tuntia kylmässä ja lähdin sit kantamaan siitä suoraan raskasta taakkaa autolle. Onneks mun ryhmän pojat on sulosia ja kun vaan totesin, etten taida pääst kyytiin niin yks miettimättä juoks suoraan lämärin(=lääkintämies) luokse. Siinä sit odoteltiin kenttäsairaanhoitajaa, joka sit paareilla nosti mut lanssiin ja anto jonkun lihaksia avaavan piikin. Sit tässä pari päivää syöty lihasrelaksantteja ja särkylääkkeitä useamman gramman edestä. Oli hivenen tympeetä kun seuraavana yönä meillä oli yöraivaaminen ja muiden raivatessa minä vaan palelin pakkastakki päällä neljä tuntia. Ja ainut syy miks ei saa osallistua on liian kova lääkitys.

Muuten oli tosi mielenkiintoinen tetsi kun oikeesti saatiin raivata ja tehdä. Ainut mikä oli perseestä oli se, et spadet olettaa, et keliakia tarkoittaa myös sitä että, et tarvii kunnon ruokaa kun ei se muutenkaan hyvää ole. Aamupalat piti sisällään vaan pari-kolme riisikakkua, tai sit 1 sämpylä tai mehukeitto. Ja sama iltapalalla: 2 näkkäriä, tai kolme riisikakkua tai 2 riisikakkua ja mätä päärynä. Ei yhtään ollut nälkä lounaalla. Onneks ees lämpimät ruuat oli kunnollisia, muuten olisin varmaan käynyt tunkemassa riisikakun jonkun spaden kurkkuun parin valitun sanan kanssa. Otti nälkäisenä sen verran tuollainen päähän kun tähän asti on ollut oikeesti kohtuu hyvät ja laadukkaat ruuat. Hmp.

Mut nyt viikonloppu oli ihan kun ollaan saatu olla kullan kanssa ihan kahden ja leikkiä kotia. Se tehnyt mulle ehkä maailman parasta ruokaa ja käyty yhessä lenkillä ja katseltu leffoja ja vaan todellakin rentouduttu. Täydellistä! Ahdistaa vaan kun ei tiedä kuinka pitkät heipat pitää tänään taas sanoa sil jos RUK ei kutsu se on jo perjantaina, mutta jos kutsuu se on aikaisintaan kahden-kolmen viikon päästä. En tykkää yhtään elää tietämättömyydessä. Noh ei saa stressata.Tulevaisuus tuo tullessaan sen mitä tuo ja ensi viikolla olen viisaampi.

Oppilasjohtaja viikko

Ja taas oon lomilla. Todella outoa. Kolmas viikonloppu putkeen lomilla ja luvassa myös vielä ainakin ens viikonloppu. Sen jälkeen riippuu ihan siitä, että näyttääkö mulla suunta RUK:iin vai jatkuuko Keuruulla raivaaja AUK:ssa.

Mennyt todella nopeesti tää AUK I. Takana jo 5 viikkoa ja huomenna alkaa kuudes ja toisiksi viimeinen tetsin merkeissä. Se tarkoittaa sitä et tuun kavamaan kiinni raipuun (raivaajanpuku), jotka käytiin tällä viikolla hakemassa. Tetsillä olis sit tarkotus raivata lentokentällä ja raivata ja raivata viel vähän lisää. Toivottavasti pysyy yhtä mielenkiintoisena kun on ollut tähönkin asti. Tätä varten käyty pari viikkoa erilaisia kursseja. Räjäyttäjä- (josta myös siviili pätevyys tulossa kun saan vaan 6kk työkokemusta ja sen tulen intin puolesta saamaan (: )  ja suluttamiskurssi, josta sain kurssin neljänneks parhaat arvosanat vaikka en edes ymmärtänyt puoliakaan kysymyksistä. Ja oli oikeesti tosi vaikee koe kun asiat oli sellasia jota meille ei oltu opetettu tai ne oli käyty sillei et "saatte tästä viel selkeen monisteen" joita ei koskaan näkynyt.

Tää viikko oli muutenkin tosi mielenkiintonen kun mun tehtävä oli toimia oppilasjohtajana eli mun tehtävään kuulu selvittää etukäteen kouluttajilta monelta ne haluu meidän kurssin olevan missä ja minkälaisessa varustuksessa, lisäksi pitää huoli et kaikki on paikalla oikeeseeen aikaan ja tehdä koulutuksen pitäjälle ilmoitus ja tarkistaa siivouspalvelun jälkeen, että tuvat oikeesti on siistit. Ja uskokaa tai älkää mä selvisin! Voittaja fiilis. Enkä ees (ainakaan omasta mielestäni) ollut huonoin oppilasjohtaja. Oltiin aina ajoissa ja oikeessa varustuksessa, enkä joutunut kun ekana päivänä tekeen uudestaan ilmoituksia kun sanoin jotenkin väärin. Ja nyt kouluttajat ainakin on huomannu mut (ei sillä, et joku kolmesta naisesta jäi huomaamatta) niin toivotaan et siit seuraa jotain hyvää.

Hassua miten normaalilta intti elämä tuntuu. Päivät seuraa toistaan samalla rutiinilla. Koulusta se ero et melkein joka päivä tehdään jotain uutta ja erilaista ja sun pitää sisäistää asioita ilman hirveetä teorian pänttäämistä. Vaatii näin perfektionismiin taipuvalta paljon kun jotain ei tarvitse tietää miks näin tai muutenkin perinpohjin vaan asia vaan tehdään näin. Perusteluna koska pv.  Ja kaikkea ei tarvitse tehdä todella hyvin vaan idea on se et oikein ja nopeesti tyylillä ja jäljellä ei ole niin väliä. Ehkä tää kehittää mua sit ihmisenä. Jo nytkin huomaan itsessäni muutosta. Osaan ottaa rennommin ja antaa muiden hoitaa asioita vaikka ajattelisinkin et ite osaan paremmin. Mitä sit jos menee pieleen, sit tehdään vaan uusiks. Mokaamiseen ei kuole, eikä sitä kukaan muista paitsi sinä itse. Parisuhteestakin olen oppinut sen, että pitää nauttia siitä mitä on. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä et kaikki lomat pitäisi vaan maata kullan kainalossa peiton alla vaan, että eletään yhdessä yhteistä arkea. Kaikkea mitä normaalitkin parit tekee vaan lyhyemmässä mittakaavassa ja arkiset asiat on suhteessa juuri ne parhaat ei ole mitään parempaa kun harjata yhdessä hampaita tai laittaa ruokaa. Se pitää muistaa sit kun asutaan yhdessä. Et arjesta tulee nauttia, sillä se ei ole itsestään selvyys. Joku toinen olisi valmis antamaan paljon, että saisi edes pestä hampaansa rakkaan kanssa. <3

AUK:n 1 tetsi ja gines

Huhu huh siitä on taas kaks viikkoa et olin lomilla. Mutta nyt on helppo hymyillä sillä perjantai pakollinen hölli-päivä (henkilökohtainen loma) (:

Tosiaan viime viikon maanantai alkoi viiden päivän tetsi. Hassua et meillä on ryhmät vaihtunut sillei, et oon ainut tyttö meidän ryhmässä kun p-kaudella oltiin kaikki samassa ryhmässä ja nukuttiin siis myös samassa teltassa. Mut oon positiivisesti yllättynyt miten hyvin pojat otti mut mukaan porukkaan tai siis ei kohdellu mua mitenkään erilailla kun muita poikia - mitä nyt ei tahtonu antaa mun kaivaa poteroa, mut ei se mua hirveesti haitannu vaikka niin hirveesti kuopan kaivamista rakastankin eli en d: ja sain paskimmat vartiovuorot joka yö (02.00-03.00 sai nukkua ennen ja jälkeen vaan pari tuntia) mut tuskin siitä johtui siitä et tyttö olen tai sit on miesten mieli erittäin kiero.

Sit keskiviikkona lähdin tetsiltä päiväksi pois kun lähdin kullan kanssa käymään ravintoterapeutilla keliakiasta. Oli kyl erittäin turha käynti. Tädiltä loppui sanottava siinä kohtaa kun totesin, et olen kymmenen vuotta elänyt keliaakikko perheessä ja musta tuntu muutenkin, et tiesin asiasta paljon enemmän kun se. Eikä kultakaan saanut siltä tädiltä kuulema hirveesti irti vaikka, raukan tietämys jäänyt siihen mitä meillä syödään. Mut on se niin sulonen kun oikeesti selvittänyt sairauden toteamisen jälkeen (hassua sanoa tosiaan et oon sairas... oon koko loppu ikäni sairas... vammainen... erilainen... näkyykö se musta ulospäin?... Noh tän kanssa mä nyt sit elän aina) paljon asioita netistä. <3
Ja mun pojatkin oli ihania kun tulin takasin ne oli saanut hamstrattua mulle taisteluvanukkaan! Koko tetsin huippukohta! :D

Tetsi päätty sit 27. kilsan marssiin, joka alkoi 01.30 yöllä. Oli yllättävän kevyt. Ajattelin, et se olis ollut hirveän rankka ja kolottais joka paikkaa ja pää halkeaisi kun olis  henkisesti niin kovilla myös väsymyksen suhteen. Mut ei ainut mitä mulle tuli oli se, et jalat väsy ja vajaa kilsa ennne perille pääsyä alko tulemaan ensimmäinen rakko. Mulla oli tosi kivaa ja hauskinta oli se, et kun pojat väsy ja alko valittaa niin mä olin se joka pysty tarjoamaan, et mä voin kantaa sun tavarat (jostain kumman syystä tästä seurasi se, että valitus lakkas enkä mä saanut mitään kannettavaa -miehet ja niiden kunnia). Eikä sitä saa unohtaa et oltiin linjoista nopein ja aikaa meni vain vaivaiset 5tuntia (: Hyvä Raili (raivaajalinja) !

Tää viikko meni sit puolustusvoimien B-ajolupakurssilla ja nyt mä osaan peruuttaa isolla pakettiautolla, jossa on peräkärry perässä! Oon aika ylpeä itsestäni (: ja sit räjäytyskurssin suorittamista = leikittiin koko torstain muovailuvahalla :D mun sisäinen lapsi pääs valloilleen. Oon ilmiselvästi menettänyt jotain mun lapsuudessa kun äiti vei pienenä mun muovailuvahat kun söin ne.

Mutta juuh sellaista mun intti elämään. (: Vieläkään ei ole tullut sellaista fiilistä et olisin katunut inttiin lähtöä eivätkä aamut paina vaikka 1/13 yhdeksän kuukauden miehet lähti. Olin vaan iloinen meidän lämärien puolesta kun ne oli niin innoissaan. (: Ja mullakin se päivä vielä koittaa vaivaiset 271 aamua jäljellä.

                 itikat vähän tykkäs musta metsässä. Onneks nyt jo paljon parempi. (:

:D

Avaruus Vänrikki ja suuria muutoksi

Taas ollut pari viikkoa, ettei musta ole kuulunut mitään koska ginesviikonloppu enkä edelleenkään saa nettiä toimimaan kuin ainoastaan puhelimessa.

Tosiaan viime viikon tiistaina julkistettiin valinnat musta tuli avaruus vänrikki, toisin sanoen mut valittiin AUK:iin ja sain kusirajan (=hopeinen viiva arvomerkissä, josta myös nimi avaruus vänrikki kun näyttää ihan foliolta) : D Lisäks mut valittiin suorittamaan B-ajolupaa joka oikeuttaa ajamaan intin autolla (:

Kurssi alkoi kuntotesteillä ja cooperilla. Cooperia en, juossut sillä kolmen viikon flunssa oli viel päällä ja rupes pistään keuhkoista jo alku verkassa niin päätettiin kouluttajan kanssa et on parempi, että siirrän sen rästipäivälle, ettei mitään mene pysyvästi rikki. Lihaskuntotesteihin pystyin onneksi osallistumaan ja oli kiva huomata kehitystä tapahtuneen 6 viikossa edellisistä testeistä vaikka en ole harrastanut juuri liikuntaa vapaa-ajalla vaan ainoastaan sen mikä kuuluu palvelukseen (tavoitteena olisi kumminkin lisätä liikuntaa myös vapaa-aikaan, et mulla on mahdollisuuksia saavuttaa pataljoonan komentajan asettama tavoite meille, että jokainen kotiutuessaan juoksisi cooperissa vähintään 2600m).

Tää viikko oli sit täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta ei pv:n järjestämänä. Yksi meidän tuvan neljästä tytöstä sai lääkäriltä tuomion keskeyttämään palveluksen ja lähtemään kotiin. Seuraavana päivänä meitä olikin yhtäkkiä vain kolme ennen kuin kukaan ehti edes tajuta yhtään mitään. Samana iltana toinen sai sairaskohtauksen ja jouduttiin kutsumaan ambulanssi paikalle. Onneks ensihoitajat sai tilanteen paranemaan ja kamu sai jäädä kasarmille (:
Ja keskiviikkona sit osui tuomio omalle kohdalleni. Todella pelätty tieto. Mulla on keliakia. Hyvästi kaikki ihanat pastat ja pulla mössöt ja tervettuloa 300 päivää vemppaa (ja palvelusta tosiaan jäljellä 285 päivää). Ei voi muuta kun nauraa kun se lääkäri oli niin pihalla koko asiasta. Jos lähdetään siitä, et lääkäri saa antaa max 7+7 päivää vemppaa ja sen olis pitäny käydä mun kanssa vaan keskustelu siitä, et pystynkö jatkamaan palvelusta vai tarvitseeko mun lähteä kotiin sopeutumaan tilanteeseen. Ainut mitä se teki oli, et kysy et mitä sen pitäs tehdä. En sit viitsinyt mainita et keliakia syy kotiuttaa, koska en todellakaan aio jättää leikkiä kesken. Oon mä kumminkin elänyt 10 vuotta keliakia perheessä, joten tiedän mitä saan syödä ja mitä en. Eri asia on se kuinka helppoa toteuttaminen on kun mulla ei oo mitään oireita. Toisin sanoen voin syödä pitsan ihan hyvällä omallatunnolla ilman palautetta kropalta.


Ensi viikolla sit tetsi eikä tässä ole enään suunta kun ylöspäin (ainakin toivottavasti )

Tietoa keliakiasta kiinnostuneille

Kaasukammiota ja käsikranaatteja

Elikäs tällä viikolla oli Tetsi numero 2 ja ei voi muuta sanoa kuin, että oli aika ikimuistoinen. Päästiin kokeilemaan kaikkea todella jännää. (: Ja kaiken lisäks tämä erosi ja varmasti tulee eroamaan kaikista tetseistä sillä kouluttajat päätti et nukutaan kasarmilla yöt, ettei satu vahinkoja unen puutteen vuoksi. Normaalisti siis kaikki tetsi nukutaan teltassa. Niin ja keskiviikkona tosiaan tuli täyteen se naisellinen 45 päivää, eli enään en voi lähteä kotiin, kuin ainoastaan siviilipalvelukseen tai jos mun kuntoisuusluokka muuttuu.

Alku viikosta oli ATT (AmpumaTaitoTesti) ja pääsin siitä läpi, vaikken mikään mestariampuja ole,varsinkaan paineen alla. Kuntsaria ei siis sieltä tullut, mutta ei todellakaan haittaa olin niin iloinen siitä, että ylipäätään pääsi läpi ja viel reilusti.
Loppu viikosta oli vuorossa sit tetsi ja päästiin kokeilemaan mm kyynelkaasukonttissa varusteiden pitävyyttä. Mun kaasu naamari vuoti joten sain käytännössä kaksi kertaa kokeakuinka hirveää se on. Tyhmänä piti tietysti käydä kokeilemassa miltä se tuntuu täysin ilman varusteita ja voin kertoa, ettei todellakaan mukavalta. Sua vaan oksetti ja silmät ja nenä vuos ja kaikkialla missä oli paljasta ihoa kirveli ihan järjettömästi ja pahinta oli, ettei saanut raapia, ettei olo pahene. Mutta menisin kyl toisenkin kerran jos tilaisuus siihen tarjottaisiin. Masokisti, minäkö?  Lisäks saatiin tuliradalla hypätä palavasta ikkunasta ja juosta palavan juoksuhaudan läpi yms. jännään.
Mut kuumottavinta oli ehdottomasti se, kun heitettiin ihan oikea käsikranaatti. Oottaa ahtaassa kontissa omaa vuoroaan ja sit kasata oikea käsikranaattin ja kävellä se kädessä 200m ja odottaa, et kouluttaja antaa luvan irrottaa sokan ja sit ne maailma pisimmät 2sekunttia kun pitelet varmistamatonta käsikranaatta käsissäs ja odotat kouluttajan lupaa heittää sen. Mutta tetsin jälkeen olikin sit todella voittaja fiilis kun kaikesta oli selvitty.

Olihan mulla sit ongelmia omasta takaa. Flunssa koko viikon ja se ihanasti meni keuhkoihin niin, että ei saanut henkeä varsinkaan pyöräillessä (edettiin siis tetsi pyörillä). Lämärit käski mut siitä Tevakselle (terveysasema) mut mun olis pitäny olla siel 7.15 ja koulutus alkoi 7.00 niin tottakai mä ennemmin menen koulutukseen : D noh ei ehkä ollut ihan fiksu veto kun tuuperruin pyörän selästä jo ensimmäisen kilometrin jälkeen kun happi loppu (ylämäkeä koko matka). Onneks yks ihana luutnantti ei pakottanut mua keskeyttään vaan soitti autokyydin,et pääsin koulutukseen ja toi pyörän myöhemmin perästä. Takaisin pääsinkin itse, kun sai rullailla alamäkeen.

Tiistaina sit on haaveetkaatuu-päivä = saadaan tietää palveluksen kesto ja koulutushaara. Toivottavasti sieltä AUK-paikka napsahtaa, siihen asti edetään suuressa jännityksessä.

 

Ja meillä on ilmeisesti älypunkat kun niiden pitäsi vastata puhelimeen. : D omani koulutus kesken.... Mut kerron teille heti kun saan sen onnistumaan <3

"Ollos huoleton poikas valveil on"

Viime viikonloppu gineksessä (=kiinniolo viikonloppu) ja nyt vihdoin lomilla. Pioneerinä. Heh. Tosiaan valat tuli tänään vannottua Maanpuolustusjuhlassa Keuruun keskuskentällä. Hassua, ettei ole enää alokas. Kun palaa lomilta pitäs osata ilmoittaa itsensä pioneerinä.

Kahteen viikkoon mahtuu paljon. 1 Tetsi (=taisteluharjoituis) siitä opin sen, että osaan tarvittaessa olla myös kärsivällinen ihminen (nimimerkillä 10 tuntia poteron kaivamista) ja sen, että mulla on moneen muuhun verrattuna erittäin hyvä väsymyksen sietokyky. Monet olivat tetsin toisen yön jälkeen niin väsyneitä, että eivät jaksaneet keskittyä ja fyysinen suorituskykykin laski, mutta minä pysyin suunnilleen samalla tasolla. Oli kiva huomata, että en enää ollutkaan se heikoimmasta päästä. Ei sillä oon aina pysynyt mukana ja jaksanut oman osani tehdä, mutta on se silti kiva huomata pärjäävänsä paremmin kun muut. Auttaa jaksamaan ja yrittämään vielä enemmän. Apumaharjoituksia, taisteluharjoitusta, liikuntakoulutusta, aselajivalintojen täyttöä.. Sellainen kaks viikkoa.

Keskiviikkona sit kävin tähystyksessä Jyväskylässä. Yyh oli yhtä hirveetä kuin muistin ja melkein alkoi jo toivomaan, että mulla todettais keliakia, ettei sama toistu jälleen kahden vuoden päästä. Toisaalta tottakai intissä olisi helpompi ilman erikoisruokavaliota ja ei tarvis viel miettiä mitä suuhunsa pistää, mutta se tähystys -.- Ainakin tähän mennessä tähystys ollut ehdottomasti pahin osa asepalvelusta. Tosiaan palvelukseksi se lasketaan ja piti olla siel intin kamoissa ja sotilaallinen käytös yritää muistaa koko ajan vaikka kuinka pahalta tuntu... Onneks on ohi nyt

Hmm ja tosiaan torstaina tuli kullan kanssa täyteen 5 vuotta yhteiseloa. Paljon ollaan nähty ja koettu yhdessä, mutta tää intti on jotain ihan uutta, kun päivässä on vaan muutama tunti kun kuulee toisesta jotain. Puhelinta saa käyttää vain klo 18-21 (ja minähän en siitä lipsu... gröhöm... mutta kuitenkin), niin kyl se vähän rajoittaa suhdetta. Samoin se, että lomilla on väsy niin ei jaksa kaikkea mitä on suunnitellut ja toivonut. Mutta toisaalta yllättävän hyvin ainakin itse siihen olen tottunut jo näin viiden viikon intin jälkeen, tai siis ei ole vielä tullut kiinni ollessa niin kova ikävä kun odotin aluks. Toivotaan, että jatkamme näin loppuun asti sillä tämä vuosi palkitaan sit sillä, että päästään (toivottavasti) muuttamaan yhteen Joensuuhun (: ja saa aloittaa villin opiskeluelämän. Hmm..  Hassua ajatella et ollaan oltu molemmat 14 kun alettiin seurustella ja minä sentin kultaa pidempi d: Mutta niin on elämä mennyt ja tulevia vuosia on toivottavasti viel monta lisää. Pitäkää meille peukkuja.

Pioneeri "Santis" kiittää ja kuittaa

Majohajo ja evakuointia

Lomilla jälleen. Hassua, kun kiinni tuli oltua vaan neljä päivää ihan lusmuilua tällainen. Onneks ens viikonloppu VAO niin saa olla sit kaks viikko putkeen d: nooh katsotaan mitä mieltä siitä on ens viikonloppuna kun muut lähtee ja meidän yksikkö jää palloilemaan kassulle.

Tiistaina meillä oli lihaskunto testit, jotka meni kyl todella huonosti verrattuna siihen mitä joskus olen saanut. . Ainut ylpeyden aihe oli se, et sain 15 miesten punnerusta kun aikaisemmin kun oon yrittänyt niin oon saanu korkeintaan 5 koska tekniikka kusee. Loppu päivä menikin sit metsässä taisteluharjoituksissa. Niih ja kävin kuuntelemassa labra tuloksia kun jälleen keliakia tutkimuksia. Vasta-aineet edelleen erittäin korkealla ja parin viikon päästä sit tähystyksiin -.- yöh.  Noh toivottavasti ei löydy mitään (taaskaan) et saan ilman mitään suuria keskusteluja jatkaa palveluksen loppuun. Sillä jos keliakia nyt todetaan se voi olla syy kotiuttamiseen. Ei kiva yhtään -.-

Keskiviikkona meillä oli sit uimataitotestit tai siis katsottiin kuinka moni pystyy uimaan 200m eli pohjoismaisen uimataitovaatimuksen. Hidasteena tietysti oli se, että tämä piti suorittaa järvessä niin oli vähän kylmähköä. Yllätyin miten moni ei pystynyt uimaan tuota matkaa tai sit ne vaan lusmuili, mutta silti aika säälittävää sanoisin d:
Illalla sit lähettiin MajoHajoon (majoittumisharjoitus) ja vaikka kuinka partiolainen olen ja osaan kaminateltan pystyttää ja saada 10-v tekemään sen hyvin niin meidän Vänrikille kelpas vasta kolmas versio teltasta. (toisaalta muilla ryhmillä se oli neljäs tai viides niin kai meillä meni ihan hyvin.) Hassua kun porukka oli niin uutuuden viehätyksessa teltassa nukkumisesta ja sit aamulla kiros kuinka joku käpy oli estänyt nukkumasta ja, ettei enään ikinä halua telttailla. Ja mä nukuin todella hyvin (: melkein kuin olis kotiin päässyt.

Torstaina sit tuntukin ensimmäisen kerran siltä mitä oletin intin olevan: Koko ajan vedetään kovallla sykkeellä fyysisissä rajoissa niin, että ottaa itsensä kanssa yhteen, ettei pää petä ennen kroppaa ja luovuta. ( en siis osaa pukea tätä sanoiksi mutta toivottavasti ymmärrät idean)... Tosiaan aamupäivä syöksyttiin metsässä ja sit iltapäiväivällä evakuoitiin toisiamme. Suomeksi siis raahasimme toisiamme sille, että molemmilla on vajaa 10 kiloo tavaraa joku 30 metrin matka. Voin sanoa, että toivon todella, ettei mun taistelupari ota niin pahaa osumaa, jos sotaan joudutaan, että siltä lähtee taju, mutta on hengissä. Sillä tulituksen alla on erittäin raskas raahata toista perässään edes se 30m puhumatttakaan pidemmistä matkoista. Monet pojatkin totes et sotatilanteessa vois kahteen kertaa miettiä, että jättääkö kaverin siihen ja pelastautuu itse vai tappaako molemmat siinä kun yrittää saada puoli kuolleen kaverin turvaan. Mutta noh toivotaan, ettei sitä ratkaisua koskaan tarvitse tehdä.

Perjantain oli kyllä kanssa aika mielekiintoinen kun oli Schmanrdeninpäivän juhla. Seistiin 30 asteen helteessä puolitoista tuntia hiekkakentällä asennossa tai levossa. Oli toisenlaista mielen koitttelua kun porukkaa lakoaa vieressä. Saldona 9 suoriltajaloilta pyörtynyttä ja monia kymmeniä, jotka käveli omin jaloin rivistä pois ja istui hetken varjossa ja joi vettä. Itse selvisin koko juhlan. Hyvä minä! (:
Nyt vaan jalat vähän hellänä, mutta ehkä valapäivänä ei tunnu enään niin pahalta seistä.

Juuh sellaista mulle tällä kertaa (: Vieläkään ei todellakaan kaduta, että lähti ja sitä mieltä olen et kaikille ihmisille tekis hyvää edes kokeilla intti elämää. Oppis miten kuuluu liikkua ja syödä ja huoltaa itseään ja varusteitaan. Mutta nyt LEPO ~ TAUKO PAIKALLA!

lehtijuttua perjantailta :D

Opettelua intti elämään

Tosiaan en saanut nettiä toimimaan kasarmilla ja yleiset koneet olivat niin hitaita ja aina varattuja niin on postaaminen jäänyt.
Tosiaan astuin palvelukseen 8.7 ja nyt ensimmäisillä lomilla (:
Meitä on tuvassa 5 naista ja tunnelma mitä parhain, ainakin näin ensimmäisen kahden viikon jälkeen ja pojatkin pikku hiljaa lämpenee ajatukselle, että me ollaan siellä ja ihan tosissamme ja ihmisiä niinkuin hekin d: Enää ei olla joku kummallinen muukalaislegioona vaan osa porukkaa vaikkakin vielä se heikompi ja naiselllisempi...

Neljä ekaa päivää oli kyllä aika hirveitä kun istuttiin joko oppitunneilla tai tuvassa kun ei saatu poistua edes lenkille tai punttisalille puhumattakaan sotkusta.
Tää viikko onneks saatiin tehdä ja remuta jo melkein kun oikeet sotilaat. Ampuma harjoittelu, coooperi, taisteluharjoutksia ja ensimmäinen marssi. Ja minä viihdyn d:
Lisäksi olen varmaan erittäin outo tapaus kun mun mielestä parasta on sulkeisharjoitukset :D
Mä niin nautin kun pitää pitää itsensä kurissa, ettei pyyhi esim kutittavia hiuksia pois naamalta ja opetellaan kääntymään ja marssimaan tahdissa.

Innolla odotan jatkoa (: mut ehkä pitää muistaa myös erään viisaan ihmisen neuvo, ettei ole intissä jos ei koskaan vituta. Ja varmasti tulee viel niitä hetkiä jolloin ei yksinketaisesti jaksa tai kiinnosta joku. Mutta vielä ainakaan ei kaduta ja tunnen suurta nautintoa kun saan rasittaa itseäni oikein kunnolla, koska olen niin mukavuudenhaluinen, etten mitenkään saisi itseäni yksin niin hyvin liikkeelle ja kuriin. Ehkä mä opin jotain hyödyllisiä taitoja siviiliinkiin kuten petaamaan sängyn tai käymään oikeesti kunnon lenkkeillä, enkä vaan kevyillä lönkyttely juoksuilla (nimimerkillä cooperin liian kevyt aloitus)

Mut tänään on loma ja aika pitää grepat :D Maanantaina sit takaisin kurkkusalaatti kansaan nam nam (: